Rakkaudella, Itämerenne

Siinä te nyt olette!
Kaksi naista lämpimällä kalliolla pitkän matkan takaa, sisämaasta. Losseja, lauttoja, mutkittelevaa tietä, heinää, heinäsirkkoja ja auringonpolttamaa ruohoa.
Kyllä minä tiedän, mitä te haluatte nähdä. Minä tiedän, mitä minusta ajattelette.
Että olen mennyttä! Että olen ajan, myrkyn ja maailman menon sairastuttama, henkitoreinen, heikkohappinen, periksi antanut, vieraiden laivojen ja salamatkustajien saastuttama, mataluudesta kärsivä lutakko vailla tulevaisuutta.

Olette tulleet katsomaan minua. Olette tulleet ihmettelemään sinivihreänä vaahtoavia suupieliäni, ruvelle kuivuneita kupeitani, paksuna puurona pyörteilevää olemustani. Haluatte todistaa muovisen aluskasvillisuuteni ja pinnanalaiset mätäpaiseeni.

Olin paikalla, kun te kuuntelitte silmät pyöreinä tutkijaa Seilin saaren venevajan tuntumassa. Tuota kaljanhakureissullaan rähjääntynyttä yliopistoihmistä. Hän sanoi, että koiratkaan eivät enää saa tulla luokseni. Annoitte tietäjän tietää ja kertoa. Hän kertoi varmasti roskista ruuansulatuksessani, refluksioireistani jokien juoksuilla, jätteiden ja paskan vastaanottokyvystäni peltojen pientareilla.
Te kuuntelitte. Pyörittelitte kilpaa päätänne, huokailitte ja nyrpistelitte. Kauhistellen kumarruitte katsomaan sameaa paksua pintaani ja nostitte kätenne pystyyn.

Yliopistoihminen meni menojaan, mutta te! Te jatkoitte kaikesta huolimatta kohti näitä sileitä kallioita, joiden olemassaolon kauneus on ollut teille pelkkä janssonilainen tarina tähän hetkeen saakka. Ja siinä te nyt istutte. Katsotte henki salpautuneena, kuinka aurinko koko hehkuvassa komeudessaan uppoaa minuun. Huokaatte ihastuksesta ja hyvästä olosta. Kultaiset säteet värjäävät mäntyjen rungot takananne. Istutte päivän viimeisessä säkenöivässä valossa. Olette äärelläni aivan hiljaa ja kuuntelette vihdoinkin vain minua. Puhun vaikenemalla. Nousen ja lasken. Kurotan ja vetäydyn. Ojennan ja vien mennessäni.

On totta, että olen sairastunut, mutta yhtä totta on myös tämä kaikki, jonka nyt näette.
Olen purppurainen, samettipintainen matto teidän edessänne. Olen satojen salaisuuksien syli. Olen koti tuhansille, jotka ovat pienempiä ja viattomampia kuin ihminen on koskaan ollut. Olen lempeä keinuvapintainen peili, joka asettuu kuvaksi ihmiselle. Heijastan ahneutta ja anteeksiantoa. Rumaa ja kaunista. Luontoa ja kulttuuria. Olen kulkureitti. Olen kohtu ja hauta. Olen elämänlähde. Olen virvoittava vesi. Olen kaikkein kaunein maisema teidän valokuvarullassanne. Olen syy, miksi liikuitte. Olen alkuunpaneva voima. Olen viimeinen pysäkki.

Istukaa siis muovaamallani kalliolla ja uskokaa se, mitä näette. Tässä me olemme: minä ja aika. Olen kauneuden ja ajattomuuden heijastus teidän iiriksissänne. Ja niin sairas kuin koskaan olenkaan, tulen silti olemaan tässä hyvin paljon pitempään kuin te koskaan elätte.
Pyydän teitä, olkaa hiljaa, ja antakaa minun olla.