Minä näen sinut

Näpistys, valvontakuva, puhelu poliisilta,
lastensuojeluilmoitus, järkytys, pettymys.
Poika istuu hiljaisena takapenkillä.
Lyhyet kynnet repivät kulahtaneen Tappara-lompakon tarranauhaa.
Pipo päälaella, takki auki.

Mitä mä sanon niille?
En minä tiedä. Keksi jotain. En minä ole tällaisessa tilanteessa ollut.
S-marketin parkkipaikalla sataa räntää.
Ohikulkijat harmaissaan, minä punaisessa villakangastakissani,
sinä minua vastapäätä, poika katse riitteisessä lätäkössä.
Tuuli tuivertaa etutöyhtössäsi, siinä jonka takia olet muistuttanut etäisesti Tinttiä.
Märät raskaat lumihiutaleet jäävät hetkeksi ripsiisi ennen kuin sulavat pois.
Työnnät käsiäsi syvemmälle farkkujen taskuihin aivan kuin kymmeniä vuosia sitten tupakkapaikalla.
Katsot poikaa pitkään, katsot minuun.

Ja yhtäkkiä minä näen sinut.
Näen sinut ja sinussa menneisyytemme. Sen kaiken.
Näen pehmenneiden piirteidesi alla kapeat kasvosi, arpesi, viattomuutesi, syyllisyytesi.
Näen sinut sellaisena kuin silloin näin, kun käänsin katseeni ystäviemme häissä ja vatsani pohjassa läikähti.
Näen sinut sellaisena kuin silloin Anssi Kelan keikalla kaukana baaritiskillä.
Näen sinut sellaisena kuin silloin näin, kun poikamme syntyi.
Vahvana, varmana, vankkumattomana, muka murtumattomana
silloin häissä, silloin keikalla
sinä et katsonut minuun mutta minä tiesin.

Nyt räntäsateisella parkkipaikalla poikamme ongelmien äärellä
sinä yhtäkkiä katsot minuun ja minä tiedän.
Se mitä me olimme, olemme edelleen.
Ja minä rakastan sinua.
Ja minä rakastan kaikkea sitä mitä olemme: lämpimiä kesäiltoja ja talven öljykriisejä, huolia ja huikentelevaisuutta, ysärinuoria aikuisten vaatteissa ja aatteissa.
Selviämme tästäkin ja kaikista tulevista myrskyistä,
sillä minä näen sinut, ja sinä katsot minuun.