Runoilija tulee, runoilija tulee

“ Runoilija tulee, runoilija tulee ! “ Näin huusivat ihmiset tehden tietä minulle. Kuljin ylpeänä
kuin riikinkukko heidän, tasamaan tallaajien joukossa, tietäen , että minulla on jotain mitä heillä ei ole.
Runoni olivat aina liioittelevia, vähän härskejäkin, sanoja oikein ja väärinpäin. Mutta loppujen lopuksi kaikki oli samaa potaskaa. Minua ei kuitenkaan mestattu, eikä poltettu roviolla vaan kansa tahtoi lisää. Minä rustasin riimejä pää höyryten kammiossani.Minuun ikäänkuin laskeutui jostain mieleni sopukoista sanoja, lauseita tasaisena virtana.. En valikoinut niitä, en miettinyt tarkkaan, en jaksanut, en ehtinyt.Oli kova kiire päästä ihmisten joukkoon kehujen ja ihannoinnin keskipisteeksi.

Osasin taitavasti kertoa menneistä ja kuvailla tulevia. Olin kuin runsauden sarvi tai hellalla poriseva papupata. Kaikki minkä kirjoitin ja ilmoille lausuin, meni hyvin kaupaksi.Kukaan ei kyseenalaistanut, kukaan ei arvostellut. Loistin kuin tulipallo siinä ympärilläni olevan joukon keskelllä. Ihmisten kasvot olivat hämmästyneet ja he taputtivat varmasti kätensä tunnottomiksi. Minä se sitten vasta olin peto näissä hommissa ! Tyytyväisenä mutta äkkiä kyllästyneenä suitsutukseen sulkeuduin kammiooni. Pidin tarkasti huolen ettei kukaan tiennyt missä runoilijan kehtoni sijaitsi.Olisi ollut hirveätä jos joku olisi sinne tiensä löytänyt.Pelkkä ajatus runoja väijyvästä ihmispaljoudesta sai minut ahdistuksen valtaan. Minä halusin olla rauhassa mutta aika ajoin patsastella kuin keisari kansani keskellä.

Ei se elämä siellä kammiossa mitään herkkua ollut, päinvastoin. Olin kovin yksinäinen ja onneton. Kaiken muun ajan , paitsi kirjoittaessani kuin hullu.
Kukaan ei jaksanut minun kanssani elää. Minua tarvittiin vain pitämään ihmiset hyvällä tuulella,siinä olinkin voittamaton.
Vuosien kuluttua kohtasin vertaiseni. Hän se vasta olikin pöyhkeä kummajainen ! Niin pöyhkeä, että ihmiset valuivat sankoin joukoin hänen luokseen.Minua ei muistanut enää kukaan. Turhaan auoin suutani, turhaan riimejäni rustasin. Niitä ei tarvittu enää, nyt paikalleni oli astunut nuorempi ja pakko myöntää, minua lahjakkaampi yksilö.

En viitsinyt seurata kuinka kaikki ihannoivat häntä ja sulkivat hänet suureen suosioonsa.
Pakenin turvasatamaani, kävin lepäämään. Hetki oli tullut, oli vanhan aika väistyä.
Ehkäpä minut kuitenkin joku päivä löydetään.