Sukupolvelta toiselle

Amandan kasvot olivat kalpeat. Eletty elämä näkyi uurteina suupielissä ja silmäkulmissa. Vapisevin sormin hän sai viimein lääkepurkin auki. Kivut olivat taas lisääntyneet. Amanda tunsi pettymystä ja hieman pelkoakin sujauttaessaan pillerin suuhunsa ja kulautti sen veden kanssa alas. Se ei suinkaan ollut päivän ensimmäinen, eikä varmasti viimeinenkään. Mutta mitä muutakaan sitä voi, kun joka puolella kehoa takoo pienet pirulaiset polttavilla vasaroillaan, saaden tuskan hien kohoamaan otsalle.

Olon hieman helpotettua Amanda vaipui ajatuksiinsa. Hän mietti elämäänsä. mitä kaikkea se oli hänelle suonut, ja mitä asioita oli jäänyt saamatta. Hän oli lapsena ollut vähän kummallinen tyttö. Ei osannut leikkiä toisten kanssa, tai paremminkin muut eivät ymmärtäneet häntä. Häntä kiusattiin silmälasien ja lukuisten pisamien johdosta. Punatukkaisuus ja pitkät tikkujalat eivät myöskään parantaneet mahdollisuuksia saada ystäviä. Amanda huomasikin pian viihtyvänsä ihan hyvin itsekseen. Hän juoksenteli niityllä kilpaa perhosten kanssa, rakasti kaikkia eläimiä, kastematojakin. Kouluikäisenä hän piirsi taitavasti ja lauloi kuin satakieli, ainakin hänen äitinsä sanoi niin. Taaskaan hän ei ollut kenenkään suosikki missään. Kateelliset vaan kaakattaa, mummi lohdutti Amandaa.

Kouluvuosien jälkeen rumasta ankanpoikasesta kuoriutui kaunis joutsen. Amanda suuntasi ulkomaille, Berliiniin opiskelemaan tanssia. Hänen leiskuvan punaiset hiuksensa, vihreät silmänsä ja hento vartalonsa saivat päät kääntymään tanssitunneilla. Hän oli pitkine raajoineen lumoava tanssija, joka sai pian monta roolia teatterissa ja elokuvissa. Amanda hymähti itsekseen muistellessaan hetkeä kun hän kohtasi Hansin, josta tuli hänen miehensä myöhemmin.

Se oli eräänä iltana kun esitys oli juuri päättynyt ja Amanda istui takahuoneessa peilin edessä poistamassa meikkiään. Huoneeseen astui komea, pitkä mies, joka esitteli itsensä ja kehui Amandan tehneen suuren vaikutuksen häneen. Hän tarjosi töitä ja aikanaan he menivät naimisiin ja saivat tyttären. He elivät unelmaelämää. Amanda jätti tanssimisen tyttärensä synnyttyä ja omistautui perheelleen. Niinhän siinä sitten kävi, että Hans omistautui vähän enemmän muille kuin vaimolleen ja siten yhteiselämä tuli päätökseen.

Hans menehtyi tapaturmaisesti jossain työmatkallaan ja Amanda muutti pian sen jälkeen tyttärensä Sofian kanssa Suomeen. Hän katui, että tanssiminen jäi, mutta oli toki kiitollinen Sofiasta, joka toi niin paljon iloa hänen elämäänsä. Hän valitsi perheen loistavan uran jatkamisen sijasta ja sillä siisti, se oli harkittu päätös ja piste.

Muistelot keskeytyivät ovelta kuuluvaan koputukseen. Amanda laahusti avaamaan ja pian hänen kasvonsa kirkastuivat nähdessään tulijan.
-Hei mummi, pieni punatukkainen tyttö käveli sisään ja heitti reppunsa huolettomasti lattialle.
-No hei sinullekin Noora !
-Kuule mummi, musta tuntuu ettei muut oikein halua leikkiä mun kaa. Eikä ne tykkää mun piirustuksista, vähättelee vaan.
-Älä huoli, kateelliset kaakattaa, Amanda vastasi myötätuntoisesti.
-Ja arvaa mitä ? Mä lauloin oikein hienosti koulun musiikkitunnilla mutta ei kukaan kehunut, paitsi ope!
-Sinähän Noora laulat kuin satakieli, Amanda kehui muistaen oman mumminsa sanat hänelle.
-Kiitos mummi, Amandan silmäkulmaan nousi kyynel Nooran halatessa häntä.
-Ja muistahan vielä, älä koskaan lakkaa unelmoimasta, vain siten ne haaveet voivat toteutua, Amanda sanoi silittäen hellästi tyttärentyttärensä punaisia vallattomia kiharoita.