Auringonsäteitä

Somasjärven kohdalla havahdun. Neljän vaellussauvan ja neljän vaelluskengän rytmi oli epätasainen. Jokin häiritsi unenomaista tilaa, johon vaeltaessa vaivihkaa hakeutui. Rinkka isän selässä heilahti aina tietyllä tavalla, joka toisella askeleella. Ei ollut kiristänyt toista hartiaremmiä kunnolla, tai sitten se oli vain päässyt löystymään. Rinkka oli muutenkin jo vinossa, tuntui että jokaisen heilahduksen myötä se nytkähti vain enemmän väärään asentoon. Sulkurengas, joka roikkui rinkan sivussa, välähti joka kerta auringonvalossa, kilahti vasten metallista tukirankaa. Ääni kaikui tyhjässä maisemassa, kiiri pitkin polkua, joka kiemurteli kohti harjannetta horisontissa. Terävä, epäpuhdas ääni, joka ärsytti silmien takana, rikkoi rytmin ja sekoitti sykealueet.

Rytmi on tärkeää. On vain rytmi ja sen rakentama rauha. Ei enää pitkän automatkan huminaa tai rätisevää radiota, jonka kanavia ei erota toisistaan. Ei enää Ukrainan sotaa, tai jäätikköjen sulamista, tai nousevia sähkönhintoja, aborttilakeja, helleaaltoja, kuolemia, varoituksia suomen kielen häviämisestä. Ulkomaailma jäi pois. Rytmi jäi. Isä haluaa aina kuulla kaikki uutiset, silloinkin kun sanon, että se ahdistaa, saa nyrkin puristumaan selkärangan ympärille keuhkojen takana. En halua ajatella maailmanloppua, kun katson valaan välkehtivää selkää ajaessamme vuonon rantaa pitkin. En halua ahdistua sodasta juodessani teetä ja syödessäni puuroa Guolasjärven rannalla ennen lähtöä. Isä sanoo aina vain: suu kiinni ja hartiat alas, on turha murehtia jos asioille ei voi mitään. Vaan murehdinpa silti. Murehdin aina. Nyt rytmi on rikki, pieni tyhmä asia, jolle isä nauraisi, mutta se on minulle tärkeä. Sulkurengas välkähtelee ivallisesti, valaan selkä vuonossa.

Illalla, kun isä jo nukkuu, istun salaa teltan eteisessä otsalampun kanssa, tasaan äänettä remmit ja kiinnitän sulkurenkaan niin että se ei osu tukirankaa vasten. Ottaisin sen kokonaan pois, mutta jos sellaista tarvittaisiin eikä se olisi juuri siinä mihin isä oli sen laittanut, minulle suututtaisiin.

Maailma on hiljaa. Ulkoläppä on raollaan. Ruskeanharmaan telttakankaan haavasta kimaltaa tähtitaivas. Kun kampean itseni hitaasti ulos ja käännyn kohti länttä, näen tunturien yllä pyörteilevät värit, aaltoliikkeen ja aavekajon. Kuin seisoisi veden alla katsomassa ylöspäin auringonsäteiden välkettä niiden lävistäessä väreilevän pinnan.