On heinäkuinen ilta. Hetkeä aiemmin päättyneen sateen jälkeen ilma on puhtaan kuulasta ja sen tuoksu virkistävän raikas.
Aurinko painuu jo hiljalleen horisontin taakse. Ennen kuin se ehtii painua sinne kokonaan, se tervehtii, kuin lohduttaen vielä viimeisillä säteillään. Värjäten taivaalla poispäin lipuvat, tyhjiin sataneet pilvet raikkaalla persikan ja syvän siniharmaan sävyillä.
Sävyjen välinen kontrasti on niin voimakas, että ne synnyttävät jokseenkin haikean ja hieman ehkä vähän mystisenkin tunnelman.
‒ Mielikki, hyppää jo veneeseen! Tapio kehottaa kärsimättömyyttä äänessään.
‒ Meidän täytyy ehtiä saareen, ennen kuin aurinko hiipuu kokonaan.
Olin kesäisen illan kauneudesta niin lumoutunut, että kadotin hetkeksi täysin ajan ja paikan tajun. Parasta alkaa kiireesti valmistautua hyppäämään jo laiturista irtaantuneeseen veneeseen, jos mieli päästä sinne kastumatta.
Peräännyn laiturilla pari askelta taaemmas saadakseni hyppyyni hieman lisää vauhtia. Varmuudeksi riisun vielä kengät jaloistani, ja sitten mennään. Letti suorana ja kukkamekko hulmuten.
Loikkaan notkeasti veneeseen päätyen leveästi nauravan Tapion käsivarsille.
‒ Olisitpa nähnyt itsesi, mies kiusoittelee.
‒ Hetken jo pelkäsin, että putoat veteen. Istu sinä tuonne veneen etupäässä olevaan penkkiin, hän jatkaa yhä nauraen.
Saatuaan minut turvallisesti istumaan Tapio kiinnittää tottuneesti airot veneen laidoilla oleviin hankaimiin ja alkaa hiljakseen soutaa kaukana järvenselällä näkyvää pientä saarta kohden.
Tapion soutaessa katselen uteliaana tutkien silmissäni avautuvaa rauhaisaa erämaajärven maisemaa, joka on kuin suora kopio jostakin Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta, ja täysi vastakohta kaupungin hälinälle.
Sateen päätyttyä myös tuuli on tyyntynyt, ja järvi on peilityyni. Vain vene rikkoo veden pintaan, kulkusuunnassaan pehmeän, nopeasti katoavan vanan. Peilaava järven pinta toistaa taivaan ja rannalla kasvavat puut. Kuvajainen on uskomattoman aidon oloinen. Kuin katselisi edessään toista samannäköistä maailmaa.
Entäpä jos näin onkin? Ja aivan tuuleton tyyni sää avaa ikkunan vedenalaiseen vedenväen salaiseen valtakuntaan, jota itse Vetehinen yhdessä Vellamon kanssa hallitsee.
Äkkiä minua alkaa naurattaa, sillä oivallan, että saatankin olla tekemässä tätä heinäkuista romanttista retkeä itsensä metsän kuninkaan Tapion kanssa. Ja hänellä vastaavasti taitaa olla mukanaan itse metsän emäntä Mielikki.
Tuo kaikki ympärillämme oleva erämaaluonnon alkukantainen kauneus on saanut villin mielikuvitukseni laukkaamaan.
Kaukaa kuuluu äänekäs ja aavemainen yksinäisen kuikan toistuva huuto.
Kuik-koo, kuik-koo…
Suljen silmäni ja lasken käteni veteen kuin odottaen jonkun vedenväestä tarttuvan siihen.
Vesi tuntuu ihanan virkistävältä. Se suorastaan houkuttelee uimaan. Huuhtomaan arkiset pölyt pois.
Avatessani silmäni kohtaan Tapion syvänvihreiden silmien katseen. Hän on juuri sopivasti päivettynyt, ja se saa hänen silmänsä näyttämään vieläkin vihreämmiltä.
Siirrän katseeni tasaiseen tahtiin soutavan miehen hiestä kiiltäviin lihaksiin.
Ja jään hypnoottisesti seuraamaan, miten lihakset soudussa paisuvat aina silloin, kun Tapio vetää kaikin voimin molempia airoja samanaikaisesti. Pitäen kiinni pyyryistä, niitä rystyset valkoisina tiukasti puristaen.
Jokaisella vedolla airot ja hankaimet soittavat tasaista hankaavaa, samalla nuotilla toistuvaa narisevaa sävelmää.
Hassua, miten tuo kaikki voi olla jotenkin niin rauhoittavaa? Airojen narina ja kevyt loiskahdus niiden osuessa jälleen veteen. Tasainen hypnoottinen rytmi, ja vene lipuu tasaisesti kohti määränpäätään.
‒ Kuule Tapio, minä taidan uida loppumatkan, sanon.
Ja hetken mielijohteesta vedän kukkamekon yltäni. Hetkessä olen alaston.
Vaikka ilta on jo melko pitkällä ja sää on ollut sateinen, en kuitenkaan palele. Päinvastoin. On pikemminkin kuuma kuin kylmä, ja sateen vain hieman viilentämä ilma tuntuu hyvältä paljaalla ihollani.
On yllättävää, miten luonnolliselta Eevan asu tuntuu täällä kaukana kaikesta, katseilta piilossa, erämaan rauhassa.
Tiedän lisäkseni yhden, joka ei laita millään muotoa pahakseen asuvalintaani. Tunnen paljaalla vartalollani, miten Tapion katse kulkee pehmeästi viipyillen, kuin hyväillen, ihollani.
En aikaile, vaan kohta jo sukellan veneestä veteen. Vesi tuntuu ihollani lämpimältä.
Vasta aivan pohjan tuntumassa aukaisen silmäni. Järven vesi on kirkasta, ja erotan sen pohjalla olevat kivet ja kasvit hyvin. Näen miten ahvenparvi ui ohitseni, ja järven pohjassa alapuolellani oleva lähde kuplii.
Vähitellen, kiireettä nousen kohti pintaa. Tavoittaessani veden pinnan, alan verkkaisesti, pitkin vedoin, uida kohti edessäni olevaa saarta. Kun viimein tulen saaren rantaan, tunnen vedestä noustessani oloni raukeaksi. Puristan vettä hiuksistani vielä, kun vene kolahtaa rannalla oleviin kiviin.
Tapio nostaa airot veneeseen. Nousee veneestä, ja vedettyään veneen rannalle, tulee luokseni salaperäisesti hymyillen. Yllättäen hän kiertää kevyesti kätensä ympärilleni ja syleilee minua. Kosketus tuntuu hyvältä ja se saa minut värähtämään.
Olin jo unohtanut alastomuuteni, ja hetkessä olin taas täysin tietoinen siitä.
‒ Kun nousit vedestä, näytit lumoavalta. Olit kuin ilmetty Aino Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta, Tapio kuiskaa hiuksiini.
Tunnen, miten miehen kosketus polttaa ihollani.
Ei vielä. Ei näin nopeasti, ajattelen.
Haluan vielä hetken nauttia kiusoittelevista kosketuksista ja vatsassani olevista perhosista.
‒ Rakas, ilta on ihana, kuiskaan.
‒ Uidaan vielä, ja lämmitetään sauna.
‒ Syödään ja…
En pääse loppuun asti, kun Tapion suudelma jo keskeyttää lauseeni.
Suljen silmäni, ja kaukaa kuuluu yhä:
Kuik-koo”, kuik-koo.
Ikuinen romantikko.
SUODATA
