Tyttö nimeltä Meri

Luku 1

Kauan sitten kotikaupunkimme kohdalla oli vain pieni kyläpahanen. Siihen aikaan siellä asui ainoastaan muutama kourallinen ihmisiä ja heistä suurin osa ansaitsi elantonsa Itämerestä. Miehet lähtivät uskaliaille kalastusmatkoille kiikkerillä itse rakennetuilla veneillä, sillä vain harvoilla oli varaa tukeutua veneenveistäjien ammattikuntaan. Joka aamu vaimot nousivat tekemään miehillensä aamiaista ja valmistamaan heidät vahvana lähtöön. Meri antoi paljon, mutta myös otti: perheenisiä, sulhasia, ainoita poikia. Jokainen tunsi jonkun, jonka Ahti oli vienyt mennessään. Huhuttiin, että mitä kauniimpi sulho, sitä mieluisampi merelle.

Aivan erityisen kovaonninen kylän rouvista oli kolmasti leskeksi jäänyt Eedla. Meri oli ottanut hänen kaksi ensimmäistä aviomiestään ja kolmannen kanssa hän ei edes ollut ehtinyt vihille, sillä kihlajaispäivän jälkeisenä aamuna sulhanen ei ollutkaan palannut kotirantaan verkkoja kokemasta. Myöhemmin hänen veneensä kappaleet olivat löytyneet virstan päästä kotirannasta – sieltä, missä rantaviiva oli teräväreunaisten kivipaasien miinoittama. Eedla oli tunnistanut sulhasensa veneen jäännökset, sillä kenelläkään ei ollut samanlaisia kaiverruksia veneensä kokassa.

Kaikista menetyksistään huolimatta Eedla onnistui säilyttämään otteen elämästään. Hän tienasi elantonsa pesemällä naapuruston pyykkiä, myymällä torilla itsepunomiaan pärekoreja ja toisten kalastamia kaloja. Leipä ei ollut leveä, mutta yhden suun sillä ruokki. Ainoastaan yhdessä asiassa hän katkeroitui: hän ei ottaisi enää miestä, kun ne kaikki kumminkin kuolivat. Päätös oli sikäli karvas, että sen myötä hän joutui luopumaan elämänsä suurimmasta haaveesta, äitiydestä.

Ensimmäinen aviomies oli pysynyt Eedlan rinnalla kolmen ja puolen vuoden ajan. Sinä aikana raskauksia oli ollut kaksi. Niistä ensimmäinen oli päättynyt keskenmenoon varhaisilla viikoilla ja seuraava oli sujunut tavanomaisesti synnytykseen asti, mutta lapsesta oli nähnyt heti syntymän hetkellä, ettei hänestä ollut eläjäksi. Neljä tuntia vauva oli haukkonut ilmaa kuin veneen pohjalla sätkivä kuha ja sitten lapsenpäästäjä oli vienyt hänet pois.

Järjestyksessään toinen aviomies oli osoittautunut – Eedlan suureksi järkytykseksi – kyvyttömäksi panemaan alulle lapsia. Tietenkin mies oli syyttänyt tilanteesta Eedlaa. ”Mahoja naisia pitäisi kieltää pyydystämästä miehiä!” hän oli saattanut karjua suutuspäissään. Kuuliaisen vaimon tavoin Eedla oli ottanut moitteet vastaan ja kääntänyt katseensa sivuun, kun Henrik oli alkanut viettää yhä enemmän aikaa naapuripitäjän juottolassa huonojen naisten seurassa.

Kun Henrik oli lopulta hukkunut viidennen avioliittovuoden lopulla, Eedlan oli ollut vaikea salata helpotustaan. Oikeastaan vasta silloin hän oli todella ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissaan hän oli ollut miehensä huonon käytöksen vuoksi.

Vaikean avioliiton jälkeen Eedla oli päättänyt valita seuraavan miehensä huolellisemmin: ei juoppoa, ei rettelöitsijää, ei liian nuorta eikä vanhaa, eikä varsinkaan sellaista, jolla ei jo olisi lapsia entuudestaan todisteena hedelmällisyydestä. Kun hän sitten vihdoin oli tavannut Väinön, hän oli luullut olevansa kerrankin jumalien suosiossa. Väinö oli ollut paitsi komea, niin myös leski ja hänellä oli kaksi lähes aikuista poikaa, jotka jo itse huolehtivat itsestään. Ja mikä parasta, Väinö oli halunnut uuden perheen hänen kanssaan. Siis hänen! Naisen, joka ei ollut enää neitoiässä, vaan yli puolivälin kolmatta kymmenettä! Niinpä he olivat aikailematta järjestäneet pienimuotoiset kihlajaiset ja Eedla oli tuntenut itsensä jälleen nuoreksi – ikään kuin kaikki menneiden vuosien koettelemukset olisivat olleet otteita jonkun muun elämästä.

Mutta niin vain Väinökin oli mennyt mereen ja Eedlan onni särkynyt jopa nopeammin kuin oli alkanutkaan. Silloin, kun Eedlalla ei ollut pakollisia askareita toimitettavanaan hän käveli pitkin kallioisia rantoja ja huusi merelle solvauksia. Hän antoi kyynelten ryöpytä pitkin meri-ilman ahavoittamia poskiaan, eikä välittänyt, jos joku sattui näkemään hänet näillä kävelyretkillä itkettyneenä. Kaikkihan kylällä jo muutenkin kutsuivat häntä kolmileski-Eedlaksi.

Eräänä varhaiskevään aamuna vuoden kierto Väinön hukkumisen jälkeen Eedla tunsi voimakasta tarvetta lähteä kävelylle, vaikka hänen olisi oikeastaan ollut hyödyllisempää levätä, sillä työpäivästä oli tulossa rankka. Hän kuitenkin kuunteli sisäistä tietoaan ja lähti rantaan. Aikansa käveltyään Eedla äkkäsi itsensä paikasta, josta oli löytänyt Väinön veneen jäännökset. Katkerat kyyneleet tulvahtivat kutsumatta silmiin. Hänen nyyhkytyksensä alkoivat vaimeina, mutta lopulta hän parkui täyteen ääneen. Äkkiä hän vetäisi henkeä, vaikeni ja keskittyi kuuntelemaan. Itku jatkui yhä, vaikka hänen omasta suustaan ei enää kuulunut pihahdustakaan, sillä hän oli alkanut pidättämään henkeä vain muutama sydämenlyönti aikaisemmin.

Jossain lähistöllä itki vauva niin kirkkaalla ja puhtaalla äänellä kuin vastasyntyneet vain osaavat. Tai eivät kaikki, Eedla korjasi ajatustaan: vain elinkelpoiset vauvat itkevät niin. Hän aloitti etsinnän kivikossa. Meren pauhu sekoittui parkuun, joten itkun täsmällistä suuntaa oli vaikea erottaa. Lopulta Eedla löysi laakean kiven päältä alastoman tyttövauvan, joka oli vielä veren ja jälkeisten peitossa. Hän juoksi lapsen luokse ja sulki pienokaisen rintansa lämpöön pellavapaidan alle. Koko kotimatkan hän rukoili kaikkia tuntemiaan jumalia, että he antaisivat vauvan säilyä hengissä. Aivan erityisesti hän osoitti pyyntönsä Ahdille, sillä meren jumalalta he saivat kaikki elonsa ainekset.

Virstan jalkamatka tuntui kestävän ikuisuuden. Vauvaa oli vaikea kantaa paidan alla ja Eedla pelkäsi joko pudottavansa pienokaisen tai sitten puristavansa häntä liian voimakkaasti rintaansa vasten ja tukehduttavansa vauvan. Kävellessään Eedla ehti miettiä vaihtoehtojaan. Hän tiesi, että ei-toivottuja lapsia hylättiin petolintujen armoille etenkin, jos lapsi oli avioton ja vieläpä tyttö. Niistä asioista ei puhuttu, mutta kaikki tiesivät, että sellaista tapahtui.

Kotipihaan saapuessaan Eedla huomasi, että mörskän edustalle oli tuotu monta vasullista likapyykkiä – jopa enemmän kuin hän oli osannut odottaa. Eedla laittoi padan alle rannalta keräämiään ajopuiden kappaleita ja haki kylän yhteiskaivosta vettä. Kaikki oli vaikeaa tehdä vauvaa kannatellen. Välillä hän tunnusteli lapsen rintakehää ja tyyntyi joka kerta hieman enemmän, kun hengitysliikkeet tuntuivat yhä, vaikka itku oli vaimennut jo kauan sitten.

Saatuaan veden lämpimäksi muttei liian kuumaksi, Eedla kaatoi sitä pesusoikkoon ja kantoi sen mörskänsä hämyyn. Siellä hän laski kuivuneen veren peittämän vauvan lämpimään kylpyyn ja hieroi lasta, kunnes vauvan kuulas vaalea iho ja tumma syntymätukka olivat tahrattoman puhtaat. Ylimääräistä pyyhettä Eedlalla ei ollut, joten hän kuivasi vauvan vanhaan esiliinaan. Tyttö tuntui nuutuneelta, eikä oikein enää reagoinut käsittelyyn. Eedla tiesi sen johtuvan siitä, että vauva tarvitsi ruokaa. Maitoa oli saatava jostain. Hän yritti muistella, oliko kylällä yhtään emäntää lapsivuoteessa tai oliko joku onnistunut saamaan itselleen imettäjän. Imettäjä oli yleensä lähes lapsi itsekin ja tavallisesti hän oli synnyttänyt isännälle aviottoman lapsen, jonka sitten isännän oma vaimo oli ottanut hoitaakseen, jotta isännän huikenteleva käytös ja taipumus nuoriin naisiin pysyisi salassa. Usein ratkaisu sopi myös nuorelle äidille, sillä ei hänelle olisi ollut mahdollista kasvattaa lasta omin päin.

Ovelta kuului vaativa koputus. Eedla jätti vauvan esiliinakapaloon ja meni avaamaan.
-Eikös Eedla meinaa tänään ollenkaan töitä tehdä, kun kaikki pyykit seisovat soikoissaan ja tulikin on sammunut padan alta?
-Kyllä meinaa, Ruth-rouva. Ei vaan vielä ole ehtinyt aloittaa, kun sattui semmoinen onnettomuus, tavallaan.
-Voisiko sitä jotenkin olla avuksi? Ruth tarjoutui, mutta käveli jo puhuessaan Eedlan ohi hämärään tupaan ja äkkäsi puupenkillä pötköttävän käärön. -Mikäs se tuossa on, jos saa kysyä? Ei tiedettykään, että Eedla on pieniinpäin.
-Ei sunkaa se Eedlan ole. Täällä ole miestä nähty, saati maattu Väinön jälkeen. Löytyi tuolta rantakalliolta aamutuimaan. Kuolemaan se oli jätetty, lapsrukka.
-Ja kolmileski-Eedla se kaikki äpärät pelastaa, niinkö? Eikö ole jo tarpeeksi vaikeaa löytää ruoka pöytään ihan itsellesi ilman miehen apua?
-Ei sunkaa Eedla kaikkia äpriä, vaan jos tämän yhden. Niin vahva sillä on elintahto, että vieläkin henki pihisee, vaikkei tilkkaakaan maitoa ole saanut. Tietäskös Ruth-rouva, onko kylällä yhtään imettäjää?
– Aino Matintyttären esikoinen syntyi viikko sitten. Ei sillä imettäjää ole, mutta omaa maitoa heruu niin, että sitä on kylän muutkin äidit hakeneet heiveröisille lapsilleen. Mutta paina mieleesi, että ilmaiseksi et mitään siitä talosta saa!
Sen sanottuaan Ruth kääntyi kannoillaan ja marssi ulos. Ikkuna-aukosta Eedla näki, kuinka hän kohensi hiillosta pyykkipadan alla, kumosi ensimmäisen vasullisen pellavia pataan ja lisäsi tottunein ottein lipeää joukkoon. Jossain itsetietoisen ja häijyn ulkokuoren alla piilotteli sittenkin kultainen sydän.

Luku 2

Ehtyy elon ensipäivät,
hiipii hempeät huomenet.
Haihtuu huoli hirmuyöstä,
kapalohon kuolemasta.

Näkijättä näkemällä,
tietäjättä tiedustaen,
elonhenki elämöitsee,
asettuu tyttöön taloksi.

Eedlan elämä löysi nopeasti uudet uomansa. Hän virkkasi vanhoista kalaverkoista kantoliinan, jolla hän köytti ottotyttären selkäänsä työpäivän ajaksi. Muutaman tunnin välein hän keskeytti uurastuksensa ja piipahti torpallaan juottamassa Ainon rintamaitoa puhdistetusta lehmänsarvesta. Hän oli varastoinut maitoa viileään maakuoppaan, mutta silti kesäkuukausina se happani alituisesti ja hän joutui päivittäin käymään maitokerjuulla, kuten hän mielessään tätä alentavaa tointa nimitti. Juottaessaan vauvaa Eedla katseli hänen viikko viikolta kirkastuvaa katsettaan ja pyöristyviä poskiaan tuntien puhdasta äitiyden riemua. Niinä hetkinä Eedlan elämän jokainen yksityiskohta oli juuri niin kuin maailmansynnyssä oli tarkoitettu.

Oli ainoastaan kaksi asiaa, jotka painoivat Eedlan mieltä. Ensimmäinen niistä oli vakavampi ja liittyi maidon hankkimiseen. Aino oli nimittäin korottanut hintaansa joka kerran, eikä Eedlalla olisi pian enää varaa rintamaidon hankintaan. Olisi löydettävä uusi lähiaikoina synnyttänyt emäntä, imettäjä tai vieroitettava pikkuinen rintamaidosta ennenaikaisesti. Lehmän- ja vuohenmaitoa oli kylässä saatavilla, sillä useimmilla oli muutama elikko kotitarpeiksi. Toinen ongelma koski ajankulua ja sitä, että vauva täyttäisi pian nimetä. Kyläläiset tiedustelivat jo, milloin nimiäiset pidettäisiin ja oliko tietäjä jo käynyt kuulustelemassa suvun haltian nimiä. Perinteeseen kuului, että tietäjä luetteli haltioiden nimiä vauvalle ja nimeksi valittiin se, jonka kohdalla lapsi reagoi jotenkin. Eedla ei halunnut mitään sellaista. Hänen mielestään Meri oli ainut nimi, jonka saattoi tyttärelleen antaa ja samalla hän kuitenkin tiesi, ettei kukaan hyväksyisi sitä – ei sellaista nimeä ollut kuultu täällä. Hänen pitäisi keksiä suunnitelma, miten kääntää tietäjän ja samalla kaikkien kyläläisten päät – aivan kuten hänen vanhempansa olivat tehneet aikanaan. Saksansukuista Eedla-nimeäkään ei nimittäin ollut hyväksytty helposti vaan aikalaistietäjän suostutteluun oli tarvittu sievoinen keko Harold-isän viikinkiretkiltä tienaamia kultakolikoita. Ikävä kyllä isä oli ehtinyt menehtyä ennen Eedlan syntymää ja tuhlata rahat turhuuksiin, kuten äiti sanoi, mutta ainakin jotain pysyvää rahoilla oli hankittu: poikkeuksellinen nimi.

Näihin mietteisiinsä vaipuneena Eedla istui torin laidan kojussaan ja perkasi kalaa asiakkaalle, joka odotellessaan oli siirtynyt hieromaan kauppoja lähistön koripajaan. Vauva nukkui kantoliinassaan, eikä ollut lainkaan tietoinen ottoäitinsä huolista.
-Onpas rouvalla soma pienokainen, ihan on äitinsä näköä, virkkoi maksamaan tullut piikatyttö ystävällisesti hymyillen. -Joko sillä nimi on?
Vauva oli avannut silmänsä ja tuijotti maailmaa silmät hämmästystä täynnä.
-Kiitosta vaan. Nimen katsoja tulee minä päivänä hyvänsä ja kun nimi on päätetty, järjestetään juhlat, vastasi Eedla ja huokaisi hajamielisesti päälle. -Kiitos ostoksista ja kerrohan emännällesi terveisiä!

Päivät jatkuivat samanlaisina; pyykin, kalojen ja maidonhankinnan täyttäminä, kunnes viittä yötä ennen täyttä kuuta koitti ilta, jota Eedla oli pelännyt: tietäjä saapui. Hän oli ikivanha, epäsiisti ja äkäinen mies. Hän puhui vaikeaselkoisesti vertauskuvin ja lainauksin, eikä Eedlan ollut helppo ymmärtää, mitä hän milloinkin tarkoitti. Eedla keitti vastenmieliselle vieraalleen kalasoppaa ja vasta pöydän ääressä päästiin vierailun todelliseen aiheeseen:
-Sinun lapses tarvitsee nimen. Oletko jo lausunut ääneen suvun haltioitten nimiä? Entä reagoiko hän niistä ainoaankaan?
-En…
Eedlan ääni vaimeni kuiskaukseksi.
-Vai et! kivahti tietäjä. -Meinasitko jättää mukulan nimettömäksi?
-Minä ajattelin, olen ajatellut, minun mielestä…
-Kakista ulos vaan! Vai ajatellut! Mistä lähtien te naiset olette ajatelleet yhtään mitään?
Eedlan kasvot leimahtivat suuttumuksesta punaisiksi.
-Minä haluan, että tyttäreni nimeksi tulee Meri.
-Mikä nimi se sellainen on! Johan esi-isät kääntyvät haudoissaan, jos kuulevat, että täällä nimetään lapsia heidän tahtonsa vastaisesti! Annan sinulle vaihtoehdoiksi Hellikki, Hyvälempi ja Tuulitar. Niistä sinun pitää jokin valita. Ja ennen kaikkea sinun pitää unohtaa tuollaiset haihattelut!
Niin sanottuaan tietäjä iski puulusikan kuppiin ja lähti sanaakaan sanomatta Eedlan tuvasta.

Seuraavina iltoina Eedla hellitteli vauvaansa ja luetteli nimiä: Hellikki, Hyvälempi, Tuulitar, Meri, Tuulitar, Meri, Hellikki, Hyvälempi, Meri, Hellikki… Ja tulivatpa nimet missä tahansa järjestyksessä, niin aina Merin kohdalla vauva päästi iloisen kikatusta muistuttavan äännähdyksen. Siten vahvistui Eedlan mielipide siitä, ettei tytölle voinut antaa mitään muuta nimeä. Enää oli vain keksittävä keino, miten nimenantoseremoniaan saisi kyseisen nimen ujutettua.

Kuudentena päivänä tietäjän vierailun jälkeen Eedla hankkiutui uudelleen hänen puheilleen. Kylän ulkopuolella tiheässä metsässä sijaitsi tietäjän erakkoluola ja sinne Eedla käveli aamun ensisäteiden kajossa.
-Hyvää huomenta arvoisa tietäjä. Olen miettinyt antamianne vaihtoehtoja ja päättänyt, että tyttäreni nimeksi tulee Hellikki Eedlantytär.
-Hienoa, että olet tullut järkiisi. Milloin voimme pitää seremonian?
-Mitä pikemmin, sen parempi, vastasi Eedla.
-Sitten pidämme sen heti huomenna. Laitan tänään sanan kiertämään, että huomenna keskipäivän aikaan on nimenantajaiset toriteltassa. Jokainen vieras tuokoon jotain tarjottavaa mukanaan, kuten tapana on.
-Kuten haluatte, myötäili Eedla.
Hän oli kuitenkin salaa tyytyväinen siitä, että hänen ei itse tarvinnut kestitä vieraita vaan hän sai keskittyä salajuonensa täytäntöönpanoon.
Tori pullisteli väkeä jo varhain aamulla. Ihmiset kantoivat leipää, oluttynnyreitä ja olipa villisikakin työnnetty vartaaseen. Eedlaa jännitti. Hän ei ollut koskaan nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta ja nyt hän seisoi vauva sylissään toriteltan etuosassa. Tietäjäkin oli jo paikalla, etsinyt jostain pyhäviittansa – ja haisi homeelle jopa vahvemmin kuin arkena.

Auringon noustua lakipisteeseensä otti tietäjä siitä mallia ja nousi niin ikään puhujakorokkeelle:
-Hyvät kylämme asukkaat. Olemme kokoontuneet tänne antaaksemme nimen tälle tyttölapselle.
Hän kohotti vauvan ilmaan puhuessaan ja yleisö taputti käsiään.
-Tuokoon hänen tuleva nimensä mukanaan paljon onnea, iloa ja viisautta! tietäjä jatkoi.
Kyläläiset taputtivat jälleen, mutta Eedla seisoi eturivissä jäykkänä oudon jännityksen vallassa.
-Nouskoon nyt tänne puhujakorokkeelle nimen julistaja, kylämme pitkäaikaisin asukas ja arvostettu merimies, Tapio Kullervonpoika.
Tietäjä astui maalattialle ja hänen tilalleen nousi tanakka, noin kuusissa kymmenissä oleva mies.
-Nyt kysyn sinulta, Tapio Kullervonpoika, näiden todistajien edessä, mikä tulee nimeksi tälle tyttölapselle?
-Meri Ahdintytär, hän vastasi kuuluvalla äänellä.
Yleisö kohahti ja supina voimistui korvia huumaavaksi keskustelun pauhuksi. Eedla katsoi tietäjää, joka seisoi puhujakorokkeen vieressä kalvenneena. Hän siirsi katseensa yhä korokkeella ryhdikkäänä seisovaan kylän vanhimpaan, katsoi tätä silmiin, nyökkäsi ja hymyili pienesti. Mies ei vastannut eleelläkään.

Eedla ei mielellään kiristänyt ihmisiä, mutta kuultuaan huhun, että Tapio Kullervonpojan talossa piikonut tyttö oli synnyttänyt salaa ja hankkiutunut eroon lapsesta, hän ei ollut voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Hän oli mennyt Tapion puheille ja uhannut paljastaa, että tiesi miehen pakottaneen piikansa hylkäämään vauvan, jonka oli kaikeksi häpeäkseen vieläpä itse siittänyt. Puoli huolimattomasti Eedla oli lisännyt, että koko sotku selviäisi hyvin yksinkertaisesti: Tapion tarvitsi vain ilmoittaa nimenantojuhlassa tytön nimeksi Meri Ahdintytär riippumatta siitä, minkä nimen olisi kuullut tietäjältä.

Luku 3

Nimenantojuhlan aiheuttama kohu laantui vähitellen. Vuodet kuluivat, Meri kasvoi ja varttuessaan oli suureksi iloksi sekä avuksi äidilleen. Ensimmäiset kolme vuotta hän leikki äitinsä helmoissa tämän tehdessä töitään, mutta jo neljän vanhana hän tutki rohkeasti lähiseutua kylän muiden lasten kanssa. Ollessaan noin viiden vanha Meri tuli kotipihaan itkuisena, pyrki äitinsä syliin ja kysyi:
-Missä mun isä on? Muut lapset kiusaa siitä, sanovat isättömäksi pennuksi ja sitten sitä rumempaakin sanaa käyttävät. Sitä semmosta, jota en oikein tiedä mitä se edes tarkoittaa.
Vastaukseksi Eedla otti itkettynyttä Meriä kädestä ja lähti kävelemään. Matka oli pitkä viisivuotiaalle, mutta Meri ei valittanut kertaakaan eikä kysynyt mitään. Lopulta he saapuivat käsikädessä rantaan, josta Eedla oli Merin aikoinaan löytänyt ja lausui:

Isompi isäs iäti,
mahtavampi montaa miestä.
Suita surutta soitelkoot,
kateelliset panetelkoot.

Silmäsi sinehen siinnä,
katso kohti kolmehesti,
Ahdin aavaa ainokaista,
taattosesi taivaanrantaa.

Ehta emos ol’ Merituul’,
synnyttäjä synnittömin,
Ahdin vaimo vailla vertaa,
ystävä ikihyväinen.

Rakastivat toisiansa,
jakoivatpa tarinansa,
alla aaltoin autereisten,
harjalla hyökyvesien.

Sä sirkiästi sikisit,
ennen aikaas elämöitsit.
Muutit mahasta maailmaan,
Merituulest’ moreenille.

Kuulin kaiun kyynelien,
elinkelvon ensi-itkun.
Paruit paljaana paadella,
aamunkoissa alastonna.

Viluissasi värjöttelit,
kohmeisena kylmistelit.
Nälkäisenä näännyttelit:
ravinnotta, rakkaudetta.

Sinut panin paidan alle,
pellavieni pehmeyteen.
Kannoin kasvatiksi kotiin,
tyttäreksi tärkeimmäksi.