Eräässä Etelä-Karjalan syrjäisimmässä kolkassa eli aikoinaan hurja kujakolli, kaikkien misujen päiväunien ritari ja Don Juan vailla vertaa. Hänen suurikoinen pörheä, Norjalaista metsäkissaa muistuttava olemuksensa herätti ihastusta maalaisnartuissa, ja suunnatonta kateutta sekavärisissä maatiaisuroksissa, jotka olivat rakenteeltaan niin ruipeloita, ettei heistä ollut reviiritaisteluissa minkäänlaista vastusta. Edes heidän mouruntansa ei kantanut yhtä kauas, eikä siemenensä tuottanut kerralla yhtä monta elävää kissanpoikaa.
Kalarannan jätkien keskuudessa huhuttiin, että Molotov olisi saapunut rajan takaa Suomeen ollessaan vasta parikuinen pikkukisu. He väittivät, että viinatrokarit olisivat hylänneet pakettiauton hyttiin lämmittelemään kavunneen orpolapsen tienposkeen Parikkalan kirkonkylän liepeille. Molotov ei itse koskaan kommentoinut näitä maukuja. Varmaa on vain, että hän oli elänyt katujen kasvattina ja oppinut siinä sivussa selviämään sekä kasvattamaan sukuaan moitteettomasti – olenhan minäkin yksi hänen lukuisista jälkeläisistään.
Eräänä poikkeuksellisen kylmänä talvena isälle kävi kuitenkin se, mitä me kaikki uroskissat pelkäämme: hänen sukukalleutensa leikattiin pois. Siinä loppui kertanapsaisulla naistenmiehen letkeä elämä kylän raitilla. Ymmärrän, että sen täytyi olla isälle suuri menetys. Itse en osaa muniani suuremmin kaivata, sillä ne vietiin minulta ja nuorena. Se oli ehtona sille, että sain asettua erään siedettävän ihmisen miellyttävän lämpimään kotiin. Sen minä vaan sanon, että kaikella on hintansa.
Isän kohdalla tie munattomuuteen kulki lämpimän autotallin kautta. Kylän laidan töllissä asui eräs omituinen ihmisasukki ja hän ramppasi jatkuvasti autotallissaan, vaikka pakkasta oli niin että isän kuonoa kipristeli ja viikset olivat huurussa. Niinpä isä näki tilaisuutensa tulleen ja pujahti miehen edellä talliin. Seuraavana aamuna mies ei tullutkaan käymään tallissa ja niin isä jäi vangiksi. Onneksi joitakin hiiriä rapisteli lintujen talviruokapussien äärellä, joten ei isänkään tarvinnut aivan nälissään olla. Juomista olisi kyllä kaivannut, sillä karvat takertuivat kurkkuun.
Vielä samana iltana mies palasi talliin. Isä nukkui makoisasti hiiriunilla, eikä ollut valmiina puikahtamaan ovenraosta salamana ulos. Talon isäntä äkkäsi komean kollin ja hihkaisi ”Kappas mikä miukumauku täällä on! Olenkin kaivannut seuraa ja hiirenpyytäjää!” Isä kavahti hereille ja rynnisti kaapin alle piiloon, mutta isännän houkutellessa sardiinipurkin kanssa hän oli niin himoissaan, ettei kerta kaikkiaan voinut välttää kiusausta tulla esiin. Eikä isä ehtinyt kuin nuuhkaista herkkuateriaa, kun hän tunsi vahvat kourat ympärillään ja hänet retuutettiin päärakennukseen.
Ensimmäiset päivät uudessa vankila-asunnossa isällä meni huonosti. Hän mourusi äänekkäästi, eikä ymmärtänyt, että vain laatikkoon sai pissata. Hän halusi kodin tuoksuvan kodilta, joten hän suhautteli hajumerkkejä kirjahyllyn kulmalle sekä keittiön mattoon. Lisäksi isä raateli nahkasohvan yrittäessään muokata sen kiiltävää pintaa pehmeämmäksi ja mukavamman tuntuiseksi polkuanturoiden alla.
Kaikella tällä sopeutumattomuudella lienee osuutensa siihen, että isän pallit vietiin alle viikon kuluessa väkinäisen yhteiselon aloittamisesta. Eikä aikaakaan, kun kylän juorukellot maukuivat, että siellä se nyt on, entinen Don Juan, menettänyt miehuutensa, mokomakin Miukumauku Molotov, munaton mies!
Olen pitkän linjan harrastekirjoittaja, jonka kynästä syntyy hyvin monenlaisia tekstejä päivän fiiliksistä riippuen.
SUODATA
