Aladdinin lampun alla

Yksin ollessa siellä hallitsi hillitty vaaleanpunainen. Myös muita lempeitä värejä hyväksyttiin, kuten edellä mainittuun hyvin sointuva vaalea lila tai turkoosi. Värejä ei ollut ainoastaan esineissä, vaan myös äänillä, ajatuksilla ja käytöstavoilla oli omat sävynsä, joiden alati vaihtuvaa kirjoa tarkkaavaisesti seurasin. Ihmisiä siellä ei ollut.

Joskus välitunnilla sattui, että huutavan punainen WC:hen telkeäminen yritti päästä ovesta sisään. Ovimieheksi palkattu Aladdinin lampun henkikin nukkui varmaan teekannussaan, kun ei livauttanut tunkeilijaa näpeille lilalla mellakkapampulla, jonka olin varta vasten tilannut Alibabasta isän tunnuksilla. Silloin pääsi itku, eikä opettaja yhtään ymmärtänyt, miksi sopersin luokkahuoneen kynnyksellä punaisen väliin tulosta. Niinpä hän ojensi: ”Mitäs nyt sanotaan, kun ollaan myöhässä?” ”Anteeksi, että myöhästyin”, mutisin hädin tuskin kuultavalla äänellä. Sen sijaan silmät polttivat mustilla ajatuksilla reikiä kiusanhenkien lapsellisiin college-puseroihin.

Kesti kauan, ennen kuin tyynnyttävä vihreä ja sovinnollinen sininen sulautuivat työt tehtyään kodikkaaksi turkoosiksi. Niihin aikoihin olin jo päässyt koulusta, pyöräillyt muutaman kilometrin kotimatkan ja saavuttanut päivän parhaan hetken: vaaleanpunaisen ydinrauhan. Sitä kesti päivästä riippuen yhdestä neljään tuntia ja se kuvasti sitä hetkeä, jonka sain nauttia tyhjästä kodista isoveljen ollessa vielä koulussa ja vanhempien töissä. Harmillisen usein äidillä oli kuitenkin tapana pilata päivän onnellisin hetkeni soittamalla kotiin kysyäkseen mitä kuuluu, miten meni koulussa tai jotain muuta yhtä räikeän keltaista.

Vaaleanpunainen ydinrauha jatkoi pirstoutumistaan toisen kotiintulijan avaimen rasahdettua lukossa. Usein se oli veljeni. Hänen mukanaan eteiseemme tulvahti epämääräinen kimppu kaikkia värejä, mistä tulin todella levottomaksi. Salamana kahliuduin harmaan teennäisyyden verhoon, jonka avulla saatoin osaksi pysytellä Aladdinin lampun alla ja osaksi vahtia veljen tekemisiä; huolehtia välipalasta, vaatteista ja varusteista.
Isän ja äidin tultua kotiin viimeinenkin siivu ydinrauhaa oli menetetty. Ilmaa oli vaikea hengittää: se sihisi sinisenään jääkiteitä ja ne suihkivat kuin nuolet vanhempien välillä, eikä lastenkaan sydämet olleet turvassa. Kerran, kun vihainen luunappi läjähti äkkiarvaamatta ohimolle ”jotta pysyisit tässä maailmassa” huomasin värähtäväni vain vähän. Olinhan jo vuosia sitten hylännyt ruumiini ja muuttanut asumaan suljettujen vaaleanpunaisten ovien taakse.