Tynnyri

Talonpoika lähetti poikansa Hansin kylän markkinoille suolaa ostamaan. Rahan, yhden kuparikolikon, Hans sulloi visusti taskunsa pohjalle. Lintujen visertäessä aikaisen aamun kirkkaudessa Hans aloitti matkansa pitkin kapeaa kärrypolkua. Hän ehtisi takaisin kotiin vasta iltapäivällä, juuri ennen auringonlaskua.

Hans taitteli heinänkorsia, potki pieniä kiviä ja tanssahteli polun laidalta toiselle nuoruuden innolla. Hans oli tyytyväinen päästyään päiväksi asioille, pois kotitöiden rasittavuudesta. Jokapäiväinen eläinten ruokkiminen ja hoitaminen oli Hansista tylsää ja likaista. Erityisesti Hans inhosi kananmunien keräämistä, joka kuului hänen tehtäviinsä, sillä kanalan pihalla patsasteleva kukko oli pelottava.

Kylän laitaan päästyään Hans pysähtyi. Markkinoiden aikaan kylän raitti täyttyi monenlaisista ihmisistä. Kauppiaat ja matkamiehet saapuivat kaukaa ja toivat tavaroiden lisäksi mukanaan kiehtovia tarinoita ja tuulahduksia suuresta maailmasta. Hans aikoi pitää korvansa auki ja imeä sisäänsä katkelmia niin monista kertomuksista kuin suinkin kykeni.

Toripöytien ympärille pystytetyt teltat houkuttelivat ohikulkijaa astumaan sisään. Maalatuissa kylteissä mainostettiin kaikkea mahdollista oluesta hampaankiskontaan. Meluisassa tungoksessa Hansin huomio kiinnittyi aukion koilliskulmaan pystytettyyn pieneen kirjavaan telttaan, joka näytti houkuttelevan kulkijoita jonoksi asti. Kyynärpäitään apuna käyttäen Hans tunkeutui torin halki tutkiakseen telttaa lähempää.

Lepattavaan ja resuiseen kankaaseen oli maalattu teksti: Miranda kertoo tulevaisuutesi. Hansin silmät suurenivat. – Ennustaja, hän kuiskasi haltioituneena. Hans oli kuullut puhuttavan naisista, jotka pystyivät näkemään tulevaisuuteen, mutta ei hän ollut koskaan aiemmin sellaista kohdannut.

Hypistellessään taskussaan kantamaansa kolikkoa Hans joutui kiusauksen valtaan. Hänellä oli tilaisuus kokea elämänsä seikkailu yhden kuparirahan voimalla. Toisaalta rahan tuhlaaminen jättäisi hänet ilman isän toivomaa suolapussia. Hans haroi takkuista tukkaansa ja päätti tarttua tilaisuuteen. Kotona hän voisi sanoa hukanneensa rahan. Isä varmasti uskoisi selityksen ja hyvällä onnella lähettäisi hänet huomenna uudelle matkalle, uuden kolikon kera. Hans asettui jonon päähän uteliaisuudesta halkeamaisillaan.

Teltan hämärä valaistus ja makea tuoksu huumaannuttivat vierailijan. Epäröivin askelin Hans hiipi peremmälle ja istui Mirandan eteen. Iättömän näköinen nainen ojensi kätensä kämmenpuoli ylöspäin ja Hans sujautti rahan kämmenelle. Nainen laski pitkät tummat sormensa kauhtuneille korteille ja levitti ne pöydälle.

Jännittyneen odotuksen jälkeen Miranda puhui. Hänen äänensä oli voimakas ja karhea. – Olet onnekas, nuori poika, näen monta suotuisaa sattumaa. Olet selvästi onnettaren suosikki, mutta kehotan sinua varovaisuuteen, sillä näen myös vääryyttä, enkä rehellisesti sanottuna pidä näkemästäni.

Miranda piti lyhyen tauon, silmäili korttejaan ja vilkaisi sitten Hansia arvoituksellisesti. – Ja lopuksi sanon vain tämän: varo tynnyreitä poika, tynnyri on oleva kohtalosi.

Pettyneenä Hans poistui teltasta. Hän ei ollut saanut haluamaansa. Viittaukset onneen olivat tietysti tervetulleita, mutta Hans oli toivonut kuulevansa jotain yksityiskohtaisempaa, jotain helpommin hyödynnettävää.

Heti kylän ulkopuolella Hans joutui loikkaamaan tien sivuun väistäessään kiivaasti laukkaavien hevosten vetämiä vankkureita. Mutaantuneita housuja kopistellessaan Hans huomasi tien keskellä harmaan kangaspussin, joka ilmeisesti oli pudonnut vankkureiden kyydistä. Hans nosti pussin käteensä ja ilahtui näkemästään. – Suolaa, hän hihkaisi ja repesi nauruun. – Ennustaja oli oikeassa, olen onnetarten lemmikki!

Hans heitti pussin olalleen ja palasi kotiinsa hyvillä mielin. Hän oli selviytynyt loistavasti pienestä harha-askeleestaan.

*

Vuodet kuluivat ja Hans varttui. Hänen vanha isänsä suunnitteli jättävänsä maatilan hoidon Hansin huoleksi, mutta Hans ei pitänyt ajatuksesta. Paljon mieluummin hän vietti aikaansa kylässä, kuljeskeli kavereidensa kanssa pitkin raittia ja nautiskeli elämästä. Maatyö ei ollut häntä varten, se ei soveltunut hänen kaltaiselleen iloluonteiselle miehelle.

Eräänä talvena Hansin isä sitten kuoli. Viimeisinä sanoinaan isä ilmoitti löytäneensä maatilalle uuden omistajan. Hans joutuisi lähtemään syntymäkodistaan ja etsimään elämälleen uuden suunnan, uuden paikan maailmasta.

Hans keräsi vaatimattoman omaisuutensa ja suunnisti länteen. Hän tahtoi kaupunkiin, ihmisten läheisyyteen. Kylmässä sohjossa tarpoessaan Hans suunnitteli ottavansa pestin laivaan ja matkustavansa kauas pois. Hän oli kuullut ihania tarinoita lämpimistä maista, joissa maito kasvoi puissa ja luonto lahjoitti elannon kaikille, ilman raskaita ponnisteluja.

Kaupungin satamassa Hans pyrki apupojaksi laivaan, mutta tunnusteltuaan Hansin luisevia käsivarsia värväri tuhahti ja ajoi Hansin tiehensä. Mutta Hans ei luovuttanut. Yöllä hän tyhjensi yhden satamaan varastoiduista suurista viljatynnyreistä ja piiloutui sinne. Aamulla lastaajat kantoivat tynnyrit laivaan, ja laiva lähti.

Alkumatkan Hans pysytteli tynnyrissä ääniä kuulostellen. Kun äänet vaimenivat, hän rohkaistui kurkistamaan kannen raosta ja näki, että ruumassa ei ollut muita ihmisiä. Hans kiipesi ulos tynnyristä ja oikoi puutuneita jäseniään.

Matkan ensimmäiset päivät sujuivat hyvin. Öisin Hans kierteli ruumassa ja söi, mitä sattui tynnyreistä löytämään, lähinnä savukalaa ja hapankaalia. Valoisan ajan Hans vietti tynnyrissä torkkuen.

Neljäntenä aamuna puhkesi myrsky. Hans oli juuri kavunnut tynnyriin, kun laiva alkoi heittelehtiä ja natista. Peloissaan Hans käpertyi mahdollisimman pieneksi tynnyrin pohjalle. Myrskyn kestettyä jo monta tiimaa, laiva törmäsi korkeaan aaltoon ja kallistui voimakkaasti. Viljatynnyreitä paikoillaan pitävät köydet eivät kestäneet äkillisesti lisääntynyttä painetta, vaan katkesivat. Tynnyrit kaatuivat ja paiskautuivat toisiaan vasten. Estääkseen irrallaan poukkoilevia tynnyreitä rikkomasta muuta lastia tai tekemästä reikää laivan kylkeen kapteeni määräsi kansimiehiä heittämään viljatynnyrit mereen. Oman tynnyrinsä sisällä Hans retkotti ympäröivistä tapahtumista tietämättömänä. Hän oli menettänyt tajuntansa iskettyään päänsä tynnyrin kanteen.

Kun Hans havahtui, oli hiljaista. Tynnyri keinui rauhallisesti, ja auringonvalo pilkisteli kannen saumasta. Hans vääntäytyi istuilleen ja tönäisi kannen auki. Tynnyrin reunoista tukea ottaen hän nousi seisomaan. Hetken Hans joutui siristelemään silmiään totuttaakseen ne kirkkauteen. Saatuaan näkökykynsä takaisin Hans nyyhkäisi, nyyhkäisi ja parkaisi ja muistaessaan lapsena kuulemansa ennustuksen huusi keuhkojensa täydeltä.

Tynnyri kellui keskellä autiota merta.