Lento

Washington DC:ssä myrskyää. Kone, jonka pitäisi tuoda matkustajia JFK:lle New Yorkiin ja ottaa minut mukaansa palatessaan DC:hen, on jumissa Ronald Reaganilla. Lentoa siirretään tunti pari kerrallaan ja lopulta perutaan. Jonottaessamme portille uusia buukkauksia varten, jakkupukunainen kertoo olleensa valveilla kohta 24 tuntia: – Tämä olisi ollut neljäs lentoni, neljä lentoa peräkkäin, eilen lähdin Saksasta.

Itse olen ollut valveilla jo 26 tuntia, mutta en viitsi lähteä mukaan kehumiskilpailuun. Kaikki tässä jonossa ovat väsyneitä, vaikka sovinnollisia. Mitäpä luonnonvoimille mahtaa? Eräs nuorukainen tosin epäilee, että myöhästymisen todellinen syy on jossain muualla. Hän on juuri saanut viestin isältään DC:sta, ja sen mukaan myrsky on laantunut jo tunteja sitten.

– Sähköt ovat todennäköisesti vielä poikki, tai kentällä on jotain roinaa, vanhempi mies lohduttaa. – Myrskyn jälkien siivoaminen kestää varmasti aamuun.

Saan lennon huomiselle iltapäivälle ja ilmaisen yön Holiday Inn -hotellissa. Matka hotellillekin kestää tunteja. Ensin täytyy löytää oikea sukkula, eräänlainen paikallisjuna. Ne kuljettavat matkustajia pysäkeille, joilta hotellien minibussit noukkivat asiakkaitaan. Sukkulan penkillä nuokkuessani melkein ajan pysäkin ohi. Viime hetkellä jokin ihmeellinen kuudes aisti käskee minua seuraamaan suomalaista nörttiporukkaa, joka vaikuttaa huomattavasti itseäni virkeämmältä. Pojat ovat kuunnelleet, tai sisäistäneet, lentoasemalla annetut ohjeet minua paremmin, tämä on oikea pysäkki.

Vartoaminen jatkuu. Lämpimän yön valuessa vetenä mustalle asfaltille seuraamme turtina, kuinka yksinäinen bussi silloin tällöin ilmaantuu mutkan takaa ja nielaisee kymmenkunta onnekasta. Ensimmäisen Holiday Inn -bussin jälkeen menee kauan ennen seuraava, ennen kolmatta ja neljättä. Sitten päätän olevani vuorossa ja tunkeudun matkalaukkubarrikadin läpi bussin nahantuoksuiseen lämpöön. Bussimatkalla vastaantulevien autojen valot piirtävät epätodellisia kuvia väsyneille verkkokalvoilleni.

Hotellihuoneessa on kaksi kelloa, himmeämpi mikroaaltouunissa ja kirkkaampi radiossa. Kumpikin näyttää eri aikaa kuin rannekelloni, jonka pitkällisen tuijottamisen jälkeen ymmärrän pysähtyneen. Mutta hotellin kellojenkin täytyy olla väärässä. Viimein tajuan avata television ja etsin sieltä oikeaa aikaa. Kello on 1:52 aamuyöllä, olen ohittanut maagisen 30 tunnin valvomisen rajan.

Hautaudun sängyn muhkeaan luolaan, en kykene nukahtamaan. Onneksi otin nukahtamispillereitä mukaan. Nielaisen valkean armahtajan, lasken pääni takaisin tyynyyn, suljen silmät ja herään. Tyytyväisenä vilkaisen kelloa. Nukuin lähes viisi tuntia, sen avulla selviydyin uudesta päivästä. Vaikka lennon lähtöön on vielä runsaasti aikaa, en aio norkoilla hotellilla. Nielaisen kahvin ja munakkaan hotellin ravintolassa ja tilaan kyydin takaisin lentoasemalle.

Tuttuja kasvoja ei näy. Ainoastaan sama virkailija, joka yöllä buukkasi uuden lentoni ja järjesti minulle hotellimajoituksen. Vähiin ovat jääneet hänenkin unensa. Toivon mielessäni, että virkailija saa uurastuksestaan asianmukaisen rahallisen korvauksen. Muistan hämärästi, että valtaosa kohtalotovereistani sai siirron toiseen lentoyhtiöön ja että heidän koneensa on lähtenyt ja todennäköisesti jo perillä Washingtonissa. Mutta en ole harmistunut, minulla on aikaa. Jatkolento DC:sta Pittsburghiin nousee ilmaan vasta illalla.

Jalkojaan laahaavat siivoojat kiertävät roska-astialta toiselle, poikkeavat wc:ssä, huikkaavat sanasen vastaantulevalle kollegalle, hytkyttelevät hessuhopomaisia vartaloitaan korvanapeista kuuluvan musiikin tahdissa. Tutkin auringon häikäisemänä näyttötaulua. US Airwaysin lento 3225 Washington DC:hen, lähtee 1:05 PM, ajallaan. Kaikki on taas mallillaan, vilkasta ja raukeaa samanaikaisesti.

*

Ihmiset nousevat koneeseen leveästi hymyillen, toivottelevat toisilleen hyvää päivänjatkoa, kiittelevät ja livauttelevat kohteliaisuuksia. Parhaimmillaan amerikkalaiset ovat mitä mainiointa seuraa, olleessaan tyytyväisiä ja tuntemattomia. Keneltä tahansa voi kysyä tuoreimmat jalkapallotulokset, kenen tahansa kanssa voi jakaa yhteisen kokemuksen lennon viivästymisen aiheuttamasta harmistuksesta. Amerikkalaiset osaavat ryhmäytymisen, samassa koneessa istuvat ovat heti me. Lento on meidän lento, määränpää on meidän määränpää. Kanssamatkustajat auttavat minua täyttämään laukkuhyllyn, kyselevät pukeutumisesta, vitsailevat: – Juhlitko Pyhän Patrikin päivää, kun sinulla on vihreä paita?

Ovi sulkeutuu, turvavyövalo syttyy, matkustamon henkilökunta kohentelee mustia nahkahanskojaan. Moottorien kierrokset nousevat, pysyvät tovin korkeina, rauhoittuvat ja häipyvät jonnekin yleisen huminan alle. Lentoemäntä vilkaisee rannekelloaan, oikoo univormunsa hihansuita, katsoo kelloa uudelleen. Ilmastointi puhaltaa kylmän pitkän kuivan henkäyksen, ikkunaan tiivistyy aavistus harmaata kosteutta. Matkalaukkuja kuljettava auto pyyhältää kentän laidalla, laukut pomppivat avoimessa perävaunussa. Kasan päällimmäisenä tasapainoilevalla mustalla laukulla on suuria vaikeuksia pysyä kyydissä.

Ajankulukseni selailen lentoemännän ojentamaa lehteä. Ainoastaan kahdella viimeisellä sivulla on jotain mielenkiintoista: Amerikan suurimpien lentoasemien pohjapiirustukset. Osaan ulkoa paljon hyödytöntä, mutta myös lähes kolmenkymmenen lentoaseman kartat. Niiden opettelusta tuli pakkomielle, kun taito pelasti minut myöhästymiseltä Frankfurtissa. Suoriuduin Innsbruckin koneesta turvatarkastuksen kautta aseman toisessa päässä sijaitsevalle portille kahdeksassa minuutissa, koska olin opetellut pohjapiirustuksen ulkoa. – Upea suoritus, ihasteli virkailija. Muut samalla lennolla tulleet jäivät kyydistä. Tänään on vuorossa Ronald Reagan, siellä en olekaan aikaisemmin vieraillut.

Kapteenin kuulutus palauttaa nykyhetkeen. – Hyvät matkustajat, hän aloittaa, pitää häiritsevän pitkän tauon ja jatkaa: – Olemme saaneet juuri tietää, että Ronald Reaganilla on turvallisuustilanne, häiriö turvallisuustilanteessa, ja poliisiviranomaiset ovat sulkeneet osan kentästä ja rajoittavat laskeutuvaa liikennettä. Lennonjohto suosittelee, että odotamme, kunnes ilmaliikenteen tilanne selviää. Olkaa siis hyvät ja istukaa paikoillanne, tiedotamme heti, kun tiedämme lisää. Valmistaudumme noin tunnin pituiseen häiriöön, joka voi olla lyhempikin. Olemme nyt sammuttaneet moottorit, joten voitte käyttää kaikkia sähkölaitteita, kuten puhelimia ja kannettavia tietokoneita.

Lentoemäntä aloittaa heti lepyttelevät toimenpiteet, vakuuttaa, että kaikki koneet ovat myöhässä, joten jatkolennoille pyrkivien ei tarvitse huolestua. Erityisen tiukalla aikataululla liikkeellä oleville hän esittelee vaihtoehtoisia lentoja ja suo lempeitä katseita, ottaa osaa, jutustelee ja pahoittelee. Ja jakaa jäävettä, vaikka koneessa on ilmastoinnin ansiosta ennemmin kylmä kuin kuuma. Ilmeisesti näin lyhyelle lennolle ei ole muuta tarjottavaa varattu. Kaivan repustani läppärin ja kirjoitan muutaman sanan apurahahakemuksen johdantoon: – Tämä tutkimus tähdentää terveyspalvelujen maantieteellisten erojen vaikutusta kansalaisten yleiseen sairastuvuuteen ja edelleen yhteiskunnan toimintakykyyn. Jotta nämä alueelliset erot…

Sitten kapteenilla on taas asiaa: – Hyvät matkustajat, lennonjohto on nyt antanut luvan siirtyä lähemmäs kiitotietä, joten käynnistämme moottorit ja pyydämme teitä sammuttamaan sähkölaitteet. Tähdennän kuitenkin, että tämä ei vielä tarkoita, että olemme saaneet lähtöluvan, mutta vaikuttaa siltä, että Reaganin ilmaliikenteen häiriö jää odotettua lyhemmäksi. Kuulutus päättyy särähdykseen, ja sitä seuraa matkustajien hyväksyvä mumina.

Kone nytkähtää liikkeelle. Maisemissa ei ole kehumista. Näen asfalttia, lyhyeksi leikattua nurmea ja tasakorkuisen metsän reunan. Lentokentän perimmäisessä nurkkauksessa lentokone kangistuu paikoilleen ja jää odottamaan. Ohitsemme rullaa muita koneita tasaisena virtana. Niissä istuvat matkustajat eivät vastaa vilkutuksiimme, he käyttäytyvät kuin eivät lainkaan huomaisi yksinäistä US Airwaysin teräslintua. Koneet kääntyvät kiitotielle, pysähtyvät, huudattavat moottoreitaan ja ampaisevat liikkeelle. Ilmaan noustuaan ne kadottavat yksilölliset piirteensä. Kaukaa katsottuna kaikki lentokoneet ovat toistensa kaltaisia, jäykkäsiipisiä lokkeja.

*

Olen torkahtanut. Herään korviavihlovaan vinkunaan. Vieressäni istuva vanha nainen tunkee paperinenäliinoja koneen sisäverhoilussa repsottavaan koloon. Siitä puhaltava ilma viheltää kuin palovaroitin. Ääni vaimenee, kun nainen saa reiän tukittua.

Kaiutin räsähtää eloon, kapteeni puhuu. Hänen äänensä kuulostaa etäiseltä ja käheältä, kuin flunssaiselta. – Meillä on teknisiä ongelmia. Renkaissa on jotain vikaa, ne ovat jumissa. Mutta beibi kyllä lentää, jahka saan sen ilmaan.

– Tämähän on kuin huono sketsi, puuskahdan ja vilkaisen vierustoveriani ja kavahdan. Vasta nyt huomaan, kuinka epäsiisti hän on. Naisen kasvot ovat likaiset ja vaatteet paikoitellen lähes riekaleiset. Ihon kirjavuudesta päätellen hän on myös sairas. Siirryn vaivihkaa käytäväpaikalle ja jätän tyhjän istuimen väliimme.

Aikaero väsyttää. Nukahdan uudestaan, ja tällä kertaa olen poissa kauan.

*

Kone on hiljentynyt. Ensin luulen, että olemme päässeet taivaalle, sitten avaan silmäni ja kirkaisen. Huudan niin kovaa, että ääneni sortuu.

Koneessa olijat ovat kuolleet. Eivätkä pelkästään kuolleet, vaan muumioituneet tuhkanharmaiksi paperinukeiksi.

Riuhdon itseni ylös penkistä ja ryntään koneen etupäähän. Lentoemäntä on lyyhistynyt raolleen työnnetyn oven eteen. Tunnistan hänet univormun jäänteistä.

Kurkistan ulos. Koneen ovat saartaneet tummanvihreät havupuut. Kurotan ja tartun lähimpään oksaan. Se kantaa painoni, joten heilautan itseni vasten puun runkoa. Maankamaralle päästyäni olen yltä päältä voimakastuoksuisen pihkan tahrima.

Suuntaan kohti auringonpaistetta. Metsä harvenee ja saavun pitkänmuotoiselle saniaisten hallitsemalle aukiolle. Varjostan kädellä silmiäni ja katson ylös. Aukion toisessa päässä puiden latvojen korkeudella liitää lentokone. Siipien kulmasta päätellen se aikoo laskeutua. Lentäjän täytyy olla hullu! Vaikka aukio vaikuttaa riittävän suurelta, lentäjä ei voi mitenkään tietää, mitä saniaispeiton alle kätkeytyy.

Nostan käteni ja huidon. Ja jähmetyn liikkumattomaksi. Lentokone kääntää päätään, sillä se ei ole lentokone. Se on lentävä eläin, ei kuitenkaan lintu, vaan nahkasiipinen kauhistus, jonka nokka on pitkä ja terävä.

Kun otus huomaa minut, ymmärrän olevani sille helppo saalis.