Puhelin

Tie oli kapea ja kuoppainen. Villen täytyi hidastaa vauhti mateluksi, ettei olisi pudottanut autoa ojaan. Tuomas yritti kirjoittaa osoitetta ensihoitokaavakkeeseen, mutta luovutti, kun ei saanut kynää pysymään rivillä.

– Kaikenlaisiin paikkoihin ihmiset pesänsä rakentavat. Täältäkin on matkaa kaupoille yli kolmekymmentä kilometriä ja lähimpään naapuriinkin ainakin kolme.

– Ei asuinpaikan valinta ole aina vapaaehtoinen. Syrjässä on halvempi asua.

– En minä vaan, menisin ennemmin vaikka johonkin rupiseen kerrostaloyksiöön. Kyllä niitäkin pienellä rahalla saa.

Loivan ylämäen jälkeen tie kääntyi jyrkästi oikealle ja päättyi koivujen reunustamaan pihaan, jonka kulmassa nökötti keltainen kaksikerroksinen puutalo. Ville käänsi ambulanssin ympäri ja peruutti oven eteen.

– Häke, 191 kohteessa, Tuomas ilmoitti radioon ja loikkasi hoitovälinelaukku kainalossa ulos autosta.

Ville seurasi perässä huomattavasti rauhallisemmin liikkein. – Täällähän on oikein viihtyisää. Linnut laulavat ja sirkat soittavat.

– Kukaan ei tule avaamaan, Tuomas huusi rappusilta. – Kokeilen, onko ovi auki.

– Tietysti se on auki. Ei maalla ovia lukita. Se ei olisi vieraanvaraista.

Ulko-ovi aukeni hämärään porstuaan, josta pääsi tupaan sekä jyrkkiä portaita pitkin yläkertaan. Tuvassa oli suuri leivinuuni, keittiökaappeja, pirtinpöytä ja penkkejä seinustoilla. Lattiaa peittivät kirjavat räsymatot.

– Sairaankuljetuksesta päivää, Ville toivotti ja koputti rystysillään hirsiseinää.

– Ei taida olla ketään kotona.

– Älähän vielä sano. Huhuillaan nyt vähän aikaa, kun täällä kerran ollaan.

Tuomas istahti jakkaralle ja nojasi selkänsä uunia vasten. – Tämä ainakin on lämmin. Varmaan tänä aamuna lämmitetty. Verestäpä vielä meikäläisen muistia ja kerro uudestaan, mitä Häke tarkalleen ottaen sanoi. Eli miksi me tänne tultiin?

– Joku soitti tästä osoitteesta hätänumeroon. Soitti ja piti linjaa auki, mutta ei sanonut mitään.

– Kuulostaa pilapuhelulta.

– Ehkä niin, mutta tuskin kuitenkaan. Soittoja tuli kahdeksan peräjälkeen.

– Kahdeksan! No huh, huh. Mutta jos täällä on joku niin huonossa kunnossa, ettei pysty edes puhumaan, luulisi sen olevan lähistöllä. Missä se puhelin muuten on?

Ville katseli ympärilleen tuvassa ja kurkisti sitten kammariin. – Tuollahan tuo taitaa olla. Sievästi piirongin päällä kunniapaikalla. Kokeilenpa ihan uteliaisuuttani, että toimiiko se.

Kun Ville astui kammariin, vaaleansiniseksi maalattu puulattia narahti ja kissa syöksyi sängyn alta kohti tupaa.

– Katti perhana, Ville puuskahti ja kyykistyi estääkseen kissaa karkaamasta, mutta oli auttamatta liian hidas. Punaruskea salama vilahti porstuaan ja äänistä päätellen jatkoi matkaansa yläkertaan.

– Usko nyt, ei me ketään löydetä, Tuomas lausahti ja virnisti Villen säikähtäneelle ilmeelle. – Tuota kissa lukuun ottamatta siis.

Silloin ullakolta kuului kolahdus. Ville harppoi portaiden juurelle ja hihkaisi: – Onko siellä joku? Täällä alhaalla on ambulanssimiehiä.

Ensin Ville näki kalossit ja tummanharmaat lahkeet sekä kissan, joka kiehnäsi jalkoja vasten. Seuraavaksi näkyviin ilmestyivät luisevat kädet ja raidallinen villapaita. Ja lopuksi hahmo sai ryppyiset parrakkaat kasvot.

– Jaahas, päivää vaan, Ville tuumasi. – Olipa hyvä, että tavoitettiin toisemme. Tekö soititte hätänumeroon?

Portailla seisova mies ei vastannut, mutta kaappasi kissan syliinsä ja nilkutti Villen ohi tupaan.

Tuomas nousi seisomaan ja rykäisi. – No päivää! Onko teillä kaikki kunnossa?

Kun mies ei edelläänkään sanonut mitään, Tuomas irrotti välinelaukun kanteen kiinnitetyn kansion ja tarkasti nimen ensihoitokaavakkeesta. – Teidän nimennehän on, tuota, Petter Hurmeinen?

Mies pudotti kissan lattialle ja pudisti päätään. – Olli minä olen, Olli Hurmeinen.

– Jaa, puhelimen omistajan nimi kuitenkin on Petter Hurmeinen. Olisiko hän kotona?

– Ei ole kotona, mies tokaisi ja köpötteli vasenta jalkaansa laahaten kammariin. Siellä hän seisahtui piirongin viereen ja jäi tuijottamaan puhelinta. – Petter on minun poika. Se tappoi itsensä viime talvena. Kiipesi vintille ja sitoi narun kattotuoliin ja toisen pään kaulaansa ja hyppäsi ikkunasta. Siinä se roikkui ulkoseinää vasten kuin pyykki narulla, kun minä sen löysin. Oli vielä varmuuden vuoksi tuikannut itseään puukolla mahaan.

Tuomas ja Ville vilkaisivat toisiaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Ville esitti osanottonsa ja kysyi: – Tekö siis soititte hätäkeskukseen? Liittyykö se poikanne kuolemaan? Haluaisitteko jonkinlaista apua?

Mies naurahti kuivasti. – Minä en puhelinta käytä. Tuuli se on, kuka soittelee. Kun oikeasta suunnasta puhaltaa, niin pihlajan oksat hakkaavat puhelinlankaa, ja silloin aparaatti pirahtelee.

Ville hymähti. – No hyvä. Tärkeintä on, ettei teillä ole mitään akuuttia hätää. Mutta kannattaa varmaan sahata pois pisimmät oksat siitä pihlajasta, ettei tule enää turhia hälytyksiä.

– Lienee niin varminta, mies myönsi. Täytynee Miettiselle asiasta puhua. Elleivät herrat itse halua ryhtyä metsureiksi.

– Ei valitettavasti kuulu toimenkuvaan, Tuomas lausahti ja tökkäsi Villeä kylkeen. – Ja mepä sitten lähdetään.

Tuomaksen poistuttua Ville toivotti miehelle hyvää jatkoa ja poistui hänkin.

Kun Ville sulki tuvan oven, vanhus kaivoi kankaisen nenäliinan taskustaan ja pyyhkäisi sillä verisen sormenjäljen puhelimen luurista.