Eräässä orpokodissa asui lapsi, joka ei osannut lopettaa puhumista. Hän puhui tuulen tainnuksiin, rantasaunat homeeseen ja laiturit kapean joen alle. Hän puhui niin kauan, että hänen äänihuuliinsa syöpyi arastavia kulumia, joista sanat putosivat keuhkovaltimoon. Lääkäri yritti teipata lapsen suun kiinni, mutta teippi luisui pois, koska lapsi eritti hikeä ennätysnopeudella, niin paljon, että hänen huoneensa laminaattilattia oli vaihdettu jo vuosia sitten muovimatoksi. Lapsi puhui aina totta, mutta ihmisille, jotka eivät olleet totuuden arvoisia. Hän puhui oikeita asioita väärille ihmisille tai vääriä asioita oikeille ihmisille, mutta ei koskaan oikeita asioita oikeille ihmisille. Lapsi oli jatkuvasti hengästynyt ja kipeä. Mitä enemmän puhuminen sattui, sitä nopeampaa ja kovaäänisemmin hän puhui. Kerran kun lapsi oli tapansa mukaan menossa puhumaan joutsenille, jotka olivat juurtuneet jäiselle lammelle, auto kaartoi hänen ylitseen. Lapsi oli aina tykännyt volvoista, mutta tämä auto oli hädin tuskin katsastuksesta selvinnyt lada, vanha raato metalliromua ja sukupolvien kirouksia. Kun ambulanssi viimein saapui, ruumis oli ehtinyt jo jäähtyä asfaltille ja pulssi oli juossut karkuun tätä maailmaa ja tiedettä. Kuten on oikein, lapsi pääsi taivaaseen. Siellä hänet yllennettiin perusenkelistä motivaatiopuhujaksi ja eräänä päivänä, jota ei taivaan aikaerojen vuoksi voi tarkentaa, hän huomasi puhuneensa kaiken. Ei ollut enää mitään puhuttavaa ja hän alkoi kasvamaan karvaa.
SUODATA
