”Ei, ei se ole kuin kottaraisparvi. Eikä myöskään raiteilta suistunutta postijunaa muistuttava. TOTUUS on verrattomasti mutkallisempi.
Nähkääs, muotoaan kykenee se muuttamaan aivan mielensä mukaan, kuten sinä ja minä voimme vaihtaa lusikan oikeasta kädestä vasempaan. Sama helppous! Uskomatontahan se on, mutta totta. Aamulla saattaa se näyttää ylöspäin sojottavalta, repaleiselta housunlahkeelta, kun taas illansuussa se on kuin rivi sammutettuja kruunukynttilöitä. Eikä siinä vielä suinkaan tarpeeksi!
Minä olen metsästänyt sitä jo monet pitkät vuodet, ja olen tullut huomaamaan, että aina sitä lähestyessäni tulee eteeni joku metsä tai vuori, ja kadotan sen näkyvistäni. Ja kun viimein saavun meren rantaan, saan huomata tuon vetäytyneen kaukaiseksi viivasuoraksi linjaksi.
Tutkimukseni ovat nyt johtaneet siihen lopputulokseen, että saadakseni sen kiinni, on minun lähdettävä kauas, paljon tähänastisia retkiäni kauemmas. Parhaat mahdollisuudet suonevat joko päiväntasaaja tai napaseutu.”
Kauan aikaa sitten satunnaisiin tuttaviini lukeutui muuan eriskummallinen perheetön mies, joka oli vakuuttunut siitä, että horisontti oli tavoitettavissa ja käsin kosketeltavissa. Kuin sateenkaaren päät. Ylle olen jäljentänyt ulkomuistista osan viimeisestä keskustelustani tämän horisontin metsästäjien keihäänkärjen kanssa pitäessämme sadetta eräänä tiistaina pikku kahvilassa tuolla noin. Hänen myöhempiä vaiheitaan en tunne, eikä tunne kukaan muukaan näillä seuduin. Eksentrisyytensä vuoksi ei tuolla veikkosella ollut siltoja poltettaviksi.
Hänen nimensä? Henri. Henri M—-. Aina aika ajoin huomaan yhä ajattelevani häntä ja hänen merkillistä kohtaloaan. Ikävästäkö vai jostakin muusta syystä, sitä en osaa tarkemmin sanoa.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
