Runonlukija

Päätin lukea runon. Isosedän jäämistöstä taakakseni sysätyn kirjahyllyn läpi kahlattuani, huomasin eläväni vailla ainuttakaan runoa omistuksessani. Puin ylleni kintaat ja karvalakin sekä ne numeroa liian isot loaferit, ja läksin kaupungille etsimään runoa.

Porttikongista kadulle ehdittyäni käännyin takaisin, ja palasin asunnolleni. Laitoin jalkaani alushousut ja farkut, ja ryhdyin uuteen yritykseen.

Avasin ensimmäisen kohdalle osuneen antikvariaatin oven, mutta hintalappujen löyhkä etoi nokkaani niin, että pyörähdin kannoillani takaisin lumituiskuisen viiman ahavoitettavaksi. Katse katuun naulittuna suunnistin mahdollisimman suoraan kirjastolle.

Selattuani runo-osastoa neljäkymmentäviisi minuuttia, valitsin erään miellyttävästi käteen sopivan, ohuen antologian uuden runon kauneimpia vuodelta 1973. Raotin nidettä, mikä sai muutaman sivun irtoamaan liimasidoksesta irtolehdiksi, ja varmistuin, että sisällä todella oli runo.

Ensimmäisessä lukutuolissa oli vielä märkä mehutahra.

Toisen tuolin naapurissa muuan Marjatta piti valmistavaa puhelinpalaveria illan taloyhtiön kokouksen tiimoilta.

Kolmannessa nurkkauksessa olisin joutunut istumaan aivan aulan reunassa, missä kuka tahansa saattoi nähdä minun lukevan runoa.

Havaitsin kaikkien muiden lukupaikkojen olevan jo jonkun käytössä. Päätin parhaaksi lainata – nyt jo melko moniosaisen – niteen, jossa runo oli.

Lainausautomaatilla oivalsin unohtaneeni kotiin lompakon, joka sisälsi mm. kirjastokorttini. Vein niteen takaisin hyllyyn omalle paikalleen, ja palasin huoneistooni noutamaan kukkaroni.

Tovia myöhemmin tein vaikuttavan paluun kirjastoon. Vasemman jalan kenkää, josta raikkaan talvinen keli oli irrottanut pohjan, puristin oikeassa kädessäni. Kengänpohja suli povitaskussani.

Näkkileivän kuiva kirjastovirkailija seurasi vasemman sukkani jättämiä lätäköitä runohyllyille.

Löysin aiemmin valitsemani niteen alle puolessa tunnissa. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä muistin kirjastokorttini nelinumeroisen salasanan, joten teoksen lainaaminen sujui jouhevasti kirjastovirkailijan paheksuvan katseen alla.

Kotona riisuin itseni vaatteista, ja laskin emalivatiin kuumaa vettä, mihin upotin kuolion ensi merkkejä oireilevan vasemman jalkateräni. Takamukseni sijoitin nojatuoliin, jossa vielä toissakeväänä oli ollut jälkiä nahkaverhoilusta.

Tartuin niteeseen tieteellisellä otteella kaksin käsin, ja selasin metodologisesti sen toistensa kanssa paikkaa vaihtaneita lehtiä, kunnes silmieni edessä oli kiistattomasti runo. Vedin kerran syvään henkeä.

Luin runon.

Pidin siitä, joten tyytyväisenä suljin niteen. Runo oli lyhyt, olin ymmärtänyt melkein kaikki sanat ja myös jotkut sanojen keskenään muodostamat merkitysyhteydet.

Jalkateräni verenkierto oli runon lukemisen aikana käynnistynyt uudelleen. Nyppäsin pois isovarpaan kynnen, jonka paikan peitin laastarinpalalla.

Juuri ennen nukahtamista, tajunnan jo lähdettyä harhailemaan, huvitin itseäni ajatuksella, että lukisin joskus toisenkin runon. Elämässä oli vielä jotain mitä odottaa.