Pidin kasvoja käsissäni.
Olin juuri palannut tolkkuihini pahemmanpuoleisesta hajamielisyyden puuskasta, ja nyt päädyin mistään tajuamatta kasvotusten käsillä olevan ongelman kanssa. En tunnistanut ko. kasvoja. Saattoivathan ne olla, hyvinkin, omat kasvoni – ilman peilistä tutuksi tulleita rantakallion värisiä silmiä oli kovin vaikeaa sanoa. Tarkemmin ajatellen, koin kovasti helpottavaksi ajatukseksi, että kasvot käsissäni olisivat sittenkin omani. Silloin ei ainakaan kenellekään muulle ole aiheutunut harmia. Mutta entäs sitten, jos kasvot kuuluivatkin jollekulle toiselle? Kuinkas sitten suu pannaan ja mihin, jos omistaja on hävöksissä kulkien ihmisvilinässä kasvottomana joukkoon sulautuen? Mistä olivat vieraat kasvot haltuuni joutuneet? Olinko syyllistynyt rikokseen, josta minulle ei ollut jäänyt muistikuvaa? Vai olivatko viekkaat ja ilkeämieliset voimat tehneet minusta syntipukin – oliko minut lavastettu? Jos kyllä, niin miksi?
Puoli lasillista väkiviinaetikkaa sisäisesti nautittuna saattoi minut tasapainoon. Koetin kasvoja ylleni, mutta ne eivät sopineet. No niin, selvisipä ainakin, etteivät ne olleet minun. Näkeehän sen jo naamastakin, ajattelin, poskillanihan on aknen lommoja, ja nämä ovat kadehdittavan sileät nämä hipiät. Pohdin kadulle jalkautumista, mutta ne ovat niin täynnä kasvottomia kansalaisia, että ajatuskin uuvutti. Laitoin ilmoituksen lehteen, Päivän Peiliin. Kyselin verkon keskustelufoorumeilla kasvonsa menettäneiden perään. Tuloksetta, mutta opin muutaman uuden, värikkään loukkauksen, joille minulla kyllä tulee käyttöä.
Lopulta ripustin vieraan naamataulun keittiön kuivauskaapin naulaan. Toisinaan kuivaan siihen käteni, mutta tiskirättinä en kasvoja käytä koskaan. Tyydyin jäämään odottamaan niiden omistajan ilmaantumista.
50 vuotta olen jo odottanut jonkun saapuvan kyselemään kasvojeni perään. Yhä odotan. Onhan minulla aikaa.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
