Roikkuessaan yhdellä kädellä teräksisestä tukirakenteesta sillan alla, tulituksessa silpoutuneen oikean käsivarren riippuessa hyödyttömänä 80 metriä kuivuneen joenuoman yläpuolella, Johnson pohti oliko hän tehnyt virheitä elämässään.
Coltranea olisi pitänyt kuunnella enemmän, Johnson myönsi itselleen, kun veri valui noroina paahteiseen ilmaan. Ja kun pomo, Äijä-Stevenson, tuli tarjoamaan tätä keikkaa, sitä olisi voinut pysähtyä harkitsemaan hetkoseksi. Näin kun jälkeenpäin asiaa miettii.
Sillalta kuului järjestäytyneen rikollisuuden ääniä: teräviä huutoja, jeepin renkaiden rouhinaa sillan pintaa vasten. Sillalta ei voinut nähdä paikkaan, jossa Johnson roikkui kuin hirressä, joten pakkohan pahisten oli olettaa, että Johnsonin yli kaiteen keikahtanut ruumis oli j o s s a i n kanjonin pohjalla. Tai, heillä ei vain ollut aikaa miettiä sitä. Johnson oli tasan ainoa hyvis kartellin ja sivistyneen maailman välissä – siinäkin katumuksen paikka. No, ammattimme varjopuolia se, että tulee yhtä heikkoa vihjettä seuratessaan osuneeksi juuri oikeaan paikkaan juuri väärällä hetkellä.
Ja tässä sitä nyt oltiin, välitilassa elämän ja kuoleman harmaalla alueella. Terästanko sopi hyvin Johnsonin kouraan, sen puoleen ei ollut hätää. Mutta aivot eivät enää saaneet viestejä perille oikeaan käsivarteen, jota nyt olisi kipeästi kaivattu, eikä ylirasittunut vasen käsivarsi kyennyt koukistumaan. Johnson tunsi itsensä räsynukeksi. Olipa tyhmää tarrata kiinni tähän tankoon. Mitään ei ole tehtävissä. Ratsuväki ei ole tulossa. Tällä siirrolla tuli vain viivytettyä väistämätöntä muutaman merkityksettömän hetken. Saa marinoitua oikein kunnolla kuolemanpelon liemissä.
Voimattomuus alkoi levitä yli kehon kuin pehmeästi rantautuva aalto. Verta oli paennut entisen virran paikalle niin paljon, että sydämen syke kävi sekä nopeammaksi että heikommaksi. Kuin linnulla. Aivot alkoivat kärsiä, ja Johnsonin päässä räjähteli kuvia sekavassa järjestyksessä: lapsuuden aurinkoisista rannoista, opiskeluaikojen bileistä ja tytöistä siellä, Virastosta ja uskomattomasta määrästä ihmisiä, joita Johnson oli oletettavasti maansa puolesta saatellut manan majoille. Olinko hyvä soturi, vai sittenkin pelkkä tappaja, delete-nappi ylempien tahojen näppäimistöllä?
Tähän se kaikki sitten johti. Johnsonin korvissa kohisi kuin kutsuva koski. Ehkä tämä oli ansaittu kohtalo, ehkä ei, tai ehkä sillä ei ollut mitään väliä. Ruumis tyhjeni nesteestä, suht rivakkaa tahtia vielä. Kaikki oli loppu, mikä tarkoittaa, että jossain täytyi olla alku.
Johnsonin keho kääntyi käsivarren varassa parikymmentä astetta, ja aurinko pisti arizonalaiseen tapaan kipeästi silmiin. Hengitys kävi vaivalloiseksi. Oli vaikeaa kuulla mitään ääniä paitsi kohinaa. Johnson päätti lopettaa katumisen. Sekin oli valinta. Nyt hän ei keksinyt enää kuin yhden valinnan lisää: hän voisi roikkua tässä vielä muutaman sekunnin, kunnes käsi fysiikan lakien mukaan herpoaisi – tai hän voisi käskeä kättään irrottamaan otteensa.
Kuinka kaunista, että tässäkin tilanteessa Johnsonilla oli vielä mahdollisuus tehdä valinta. Hymyilytti. Koski pauhasi yhä lähempänä…
Vain tuntia myöhemmin Viraston asiamiehet löysivät agentin kuolleen ruumiin kanjonin kuivilta kiviltä.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
