Muuan merkityksetön tapaus

Minulle ilmoitettiin, etten ollut enää olemassa.

Ilmoitus annettiin minulle suullisesti kahden täysin valtuuksin toimineen virkamiehen toimesta N:n kaupungissa P:nkadulla sijaitsevassa asunnossa toukokuun 8:ntena vuonna xxxx kello 15.38. Minulle esitettiin muodollinen anteeksipyyntö ilmoituksen myöhästymisestä kahdeksan minuuttia. Kyseessä oleva asunto oli minun hallinnassani – aina kuolinilmoitukseen saakka.

Kerroin olevani yllättynyt tästä tiedosta, ja tiedustelin kuolinsyytäni. Virkamiehistä pidempi ja aneemisempi poimi moitteettoman harmaasta kansiostaan esiin asiakirjan, josta ääneen luki minut teloitetun ylimmän oikeusasteen päätöksellä kiväärikomppanian toimesta asianmukaisissa tiloissa kaikkia pykäliä noudattaen.

– Asiaan ei näin ollen liity mitään epäselvyyksiä.

Protestoin.

– Valitusaika on umpeutunut.

Pidempi esitti näin todetessaan tarkasteltavakseni notaarin vahvistaman asiakirjan kaikkine muodollisesti pätevine leimoineen.

– Esitän, vastasin, vastalauseeni. Mielipiteeni, joka perustuu välittömiin aistihavaintoihin, on, että olen elossa ja vieläpä hyvässä ruumiillisessa kunnossa, joskin psyykkisesti hitusen järkkynyt. Vaadin selitystä.

– Kuolleena teillä ei ole oikeutta esittää vaatimuksia.

– Siinä tapauksessa vetoan teidän ja kolleganne ammattiylpeyteen. Halunnette, että asiakkaanne ovat teihin tyytyväisiä, olivatpa elossa tai kuolleita?

Aneeminen hujoppi loi katseensa kenkiinsä, kun taas pätkä karaisi kurkkuaan.

– Praktisessa mielessä, aloitti hän, saatatte tuntea olevanne hengissä – mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että Valtio määrärahojen puutteessa ei ole voinut laittaa täytäntöön sitä, mikä asia- ja pöytäkirjoihin on kirjattu. Mutta – hän korotti aavistuksen ääntään – tämä ei muuta mitään, sillä virallisiin dokumentteihin kirjattu on myös virallinen totuus, kuten tiedätte.

Pidin lyhyen tauon sulatellakseni äkisti muuttunutta statustani.

– Ehkäpä niin, mutta siinäkin tapauksessa olisi ollut silkkaa kohteliaisuutta ilmoittaa edes, että olen joutunut oikeuden eteen, lukea syytteet, ja antaa minulle tilaisuus puolustaa itseäni.

– Valtion edustajana tulkitsen sananne epäluottamuksen osoitukseksi oikeuslaitoksemme erehtymättömyyttä kohtaan, mikä jo sinällään riittää tuomioon.

Tuijotin kaksia värittömiä ja kuivakkaita kasvoja edessäni keksimättä sanottavaa. Joko osoittaen ihailtavaa kärsivällisyyttä tai laukaistakseen tilannetta määrittävän kiusallisen tunnelman, pitkä myöntyi laupeutta henkivällä äänensävyllä addendumiin:

– Huomaan, ettei teillä ole kokemusta näistä asioista, joten toivon keventäväni mieltänne – jota teillä ei tarkkaan ottaen enää ole – sillä tiedolla, että tapauksenne on virastossamme arkipäivää. Rekistereistä käy ilmi, että teille on osoitettu viimeisen vuoden aikana useita kirjeitä, jotka ovat sisältäneet kaikki tarvitsemanne tiedot prosessin tiimoilta. On tosin valitettavaa, että postilaitoksen lakkauttaminen on estänyt meitä toimittamasta mainittuja kirjeitä käsiinne. Valtion taloustilanne on toki ainakin kaikkien täysi-ikäisten kansalaisten tiedossa, ja voinen luottaa teidänkin tuntevan sympatiaa yhteistä ahdinkoamme kohtaan.

Nyökkäsin, ehkä puhtaasta impulssista.

– Vakuutan, että kaikki asiassanne on toimitettu vailla moitteen sijaa viimeistä piirtoa myöten, hujoppi lausui silmät alentuvasti suljettuina.

– Mutta… Mutta mikä minun rikokseni oli? anelin.

Pitkä katsahti pätkään, joka alkoi selata kansiotaan tuhisten ja mutisten, kunnes löysi oikeilla leimoilla varustetun dokumentin. Hän suoristi selkänsä, kopautti kengänkantojaan, ja luki:

– …teloitettu tarpeettomana kansalaisena, joka ei ole osoittanut riittävää pyrkimystä tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Tuiki tavallinen rikos, siis. Tunsin syyllistyneeni varomattomuuteen. Nojasin ovenkarmiin. En ollut aikaisemmin ollut kuollut: koin tunteen vaikeaksi käsitellä.

Virkamiehet alkoivat molemmat liikahdella sijoillaan kärsimättömästi. Epäilemättä heidän piti päästä eteenpäin työpäivässään.

– Mitäs seuraavaksi sitten tapahtuu? kysyin vilpittömästi.

– No, eikös sen nyt ainakin pitäisi olla selvää? pätkä tuhahti. Ei mitään seuraavaksi, tehän olette kuollut. Teitä ei ole enää olemassa, ja teidän tulee käyttäytyä sen mukaisesti.

– Valitan kokemuksen puutettani, mutta en todella tiedä, miten tässä tilanteessa pitää käyttäytyä.

– Hyvä on, pätkä katseli minua nyreästi alta kulmiensa, voitte auttaa asiaanne ja ennen muuta meitä menemällä Julkiseen Hautaustoimistoon, missä teidät otetaan vastaan, riisutaan, pestään ja krematoidaan. Missään olosuhteissa, hän painotti, ette voi jäädä tänne enää hetkeksikään. Tämä asunto on näet osoitettu seuraavalle asukkaalle, joka saapuu jo alkuillasta. Eli hetkellä millä hyvänsä. Eikä ole hyvä elävien kohdata kuolleita.

Tilanteen vakavuus paljastui viimein minulle ja laskeutui lysähtäneille hartioilleni. Tämän jälkeen emme enää vaihtaneet sanoja, sillä olin ymmärtänyt minusta tulleen kuollut. Virkamiehet kääntyivät hyvästejä jättämättä kannoillaan ja menivät matkoihinsa.

Astuin kynnyksen yli, ja suljin oven takanani. Menin menojani minäkin. Näin saatettiin virallinen rekisteri ajan tasalle.