Kauppamatkustajan nuolema

Juvan poliisiaseman kuulusteluhuoneessa n:o 1 rouva Aliisa Tuppura niisti yhä nenäliinaansa ja pyyhiskeli silmäkulmaan sinnikkäästi kihoavia kyyneleitä.

– Voi voi! Kuinka se oli kamalaa!

Kyllä yritti nuorempi konstaapeli Neva parhaansa mukaan tyynnytellä järkyttynyttä apteekkarin rouvaa, mutta vielä puuttui nuorelta poliisilta kokemusta löytää oikeat sanat ja eleet.

– No, tuota, jospa vielä kertois-
– Miten sitä saattaa sillä lailla tehdäkään! itki kunnianarvoisa, huolellisesti ehostettu rouva Tuppura. Eihän sellaista voi kuvitellakaan! Ja kuinka minä nyt kehtaan kerhossakaan näyttäytyä? Voi voi! Kamala mies!

Juvan poliisiaseman kuulusteluhuoneessa n:o 2 hämmensi komisario Almu teräslusikalla sokeripalaa kuumaan kahviin ilman kermaa ja katseli tuuheiden kulmien alta vakaasti tutisevaan reppanaan, joka vielä aamupäivästä oli esitellyt itsensä kaupparatsu Aatos Ollikaiseksi. Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella Aapo Almu arvioi kuulusteltavaa. Puolessavälissä viidettäkymmenettä, mutta pyöreä vatsakumpu ja harmahtavat hammasharjaviikset toivat ulkonäköön lisävuosia. Puku oli siisti, mutta paljon käytetty ja uutenakin halpa. Pikkutakki oli puoli numeroa liian pieni, vaikka mies ei ollut pituudella pilattu. Lyhyenä pidetyt hiukset olivat vielä mustat, vaikka otsalta jo pitkälle päälakea kohti karanneet.

– Nonniin, Ollikainen, aloitti komisario vastapäiselle tuolin tapaiselle istahtaen, mitäpäs jos vähän valaisisitte, miten tänne päädyitte.

Täysin myyntimiehen ryhtinsä menettänyt kaupparatsu hypisteli milloin solmiotaan, milloin viiksiään, eikä yrittämälläkään kehdannut katsoa poliisia silmiin.

– Kun minulle ei ole koskaan sattunut mitään tällaista, sopersi Ollikainen. Ymmärrättehän? Minä en tiedä, en osaa selittää, mikä minuun meni.
– Yrittäkää kuitenkin. Almu hörppäsi sumppia. Se oli vielä liian kuumaa, kieltä poltti.

Kuulusteluhuoneessa n:o 1 konstaapeli Neva yritti kovasti toimia ammattimaisesti, samalla kuultavansa luottamuksen voittaen. Tiedä mitä tästä lopulta tulisi, mutta raportti ainakin oli saatava aikaiseksi.

– Tänään on ollut oikein kuuma päivä, eikö olekin, rouva Tuppura?
– Kyllä kyllä, niin. Apteekkarskan ilme kirkastui, kun hän sai muuta muisteltavaa. Oikein kuuma, niin. Heti aamusta jo. Ei pilven ajatustakaan taivaalla. Pelkäsin pelargonioiden vallan palavan. Kävin kastelemassakin.
– Niin, silloin vähän ennen kuin..?

Rouva Tuppurainen nyökkäsi. Pellavainen nenäliina oli pelkkä kostea mytty.

– Minua taisi janottaa, aloitti Ollikainen. Mutta en huomannut. Työt, nähkääs. Työ mielessä, aina. Minulla on kotona neljä lasta ja laaja piiri kierrettävänä.
– Niin, mitä te myittekään? Aapo Almu puhalteli kuppiinsa.
– Kotitaloustarvikkeita! Kaikkea, mitä kotona tarvitaan: harjoja, rikkalapioita, pölynimureita, pesusieniä, kumihanskoja… No, te ymmärrätte. Olen myynyt jo 12 vuotta. Heti jatkosodan jälkeen aloitin firmalla. 12 vuotta kiertänyt pitäjiä ovelta ovelle ja torilta torille. Se on kovaa työtä, paljon matkustamista – mutta minä olen ylpeä ammatistani. Tai olin…

Siihen lopahti Ollikaisen innostus. Suu vääntyi taas epätoivosta kieroon.

– No, te tulitte siis rouva Tuppuraisen ovelle?
– Siis itsensä herra apteekkarin kotiovelle, korjasi kauppamies. Mutta kotona oli vain rouva…

– Minun mieheni on Kotkassa medisiinareitten kokouksessa, eikä tule takaisin kuin vasta sunnuntai-iltana, selitti Aliisa Tuppura hentoviiksiselle konstaapelille.

– Naapurinsa olivat suositelleet minulle herra ja rouva apteekkaria, nähkääs. Kokemuksesta tiedän, että ovat hyviä asiakkaita sellaiset…kunnioitusta nauttivat perheet.

Apteekkarin rouva muutaman seinän päässä kohensi ryhtiään ja suoristi leninkinsä helmoja.

– Kun siis avasin oven, näin edessäni tämän moitteettomasti pukeutuneen kauppamiehen. Ensivaikutelma, tiedättehän… Hän esitteli itsensä ja meni nopeasti asiaan. Eihän minulla toki näitä ovelta ovelle kiertäjiä vastaan mitään ole! Toisenkin kerran olen heiltä näppärästi saanut yhtä ja toista pientä käytännöllistä ja kaunista. No niin, hetken juteltuamme – ja olin jo päässyt vilkaisemaan esitteitä – aloin huomata, noh, hän hikoili nähkääs kovasti. Ja takelteli sanoissaan.

– No minua janotti yhtäkkiä kamalasti! puuskahti Ollikainen. Kuuma, kuuma oli se päivä. Rouvahan huomasi sen heti. No, minä pyytämään lasillista vettä. Ja sitten minua alkoi huimata.

– Minä olin jo kääntymässä keittiöön hakemaan herra piirimyyjälle vettä – kun siihen mieheen iski ties mikä piru.

Ollikainen tärisi surkeasti ja etsi sanoja, joita ei olisi kehdannut… Komisario Almu koputti vaativasti rystysillään pöydän pintaan penäten kuulusteltavaa jatkamaan.

– Se oli…se tuoksu, sai kauppamies sanotuksi. Hän huokaisi syvään.
– Minua huimasi päässä se jano ja pitkät kesäviikot tien päällä – ja äkkiä en haistanut muuta kuin rouva apteekkarin parfyymin. Voi…voi minua. Kuulkaa – ja Ollikainen kääntyi äkkiä aivan liki päin komisariota, joka oli kuin vuori – te ette ymmärrä, mutta se tuoksu, se oli minun lapsuuteni tuoksu. Kauan siitä oli, mutta äkkiä niin elävänä mielessä: kotijärven ja sen rantojen tuoksu, niin voimakkaana. Ja minut valtasi semmoinen ikävä! Ja niinpä minä sitten, en oikein tiedä miksi…

– No se roisto, se tempasi minua käsivarresta kiinni ja alkoi…nuolla! Rouva Tuppura katsoi tyhjin silmin eteensä tyrmistyneenä muistikuvistaan. Konstaapeli Neva katsoi rouva Tuppuraa mitään osaamatta. Rouva hieroi tiedostamattaan käsivarttaan siitä kohtaa mistä siihen oli kajottu.

– Mitäs sitten tapahtui? kysyi Almu rauhallisesti.

– Minä tajusin missä olin ja mitä tekemässä, kun rouva alkoi kiljua kamalasti, sanoi Ollikainen lyötynä miehenä.

Loput Almu tiesikin tai osasi arvata. Hän nousi ylös puolikas kahvi kädessään. Jaa jaa, ihmiset…komisario tuumasi mielessään. Tuskin tästä nyt sen kummempaa kehkeytyy, laillisessa mielessä. Mutta Ollikaisen pomo saisi tietää sattuneesta jotakin kautta, ja silloin… No, eihän se hänen ongelmansa tietysti ollut. Ne neljä lasta vain askarruttavat. Kirjoitetaan raportti, ja rouva Tuppurastahan se pitkälti kiinni on, meneekö asia eteenpäin. Almu vähän epäili. Mitä vähemmän juoruja, sen parempi. Mutta herra kaupparatsun tuomion langettaisivat loppu viimeksi kunnan kunnon kansalaiset. Tähän pitäjään ei Ollikaisella olisi enää ikinä tulemista. Liekö muihinkaan. Sana kiirii kun sitä kiritetään.

Vai että nuoli. Lapsuuden muistojaan? Almu pudisteli päätään. Hän asteli ovelle: parasta tarkistaa, mitä ja onko se oppipoika saanut irti apteekkarin rouvasta. Kuulusteltava jäi istumaan kasaan lyyhistyneenä, viiksikarvat alakuloisesti riippuen.