Vanha mies sanoi: ”Ei ne minunkaan silmäni enää monta vuodenajan vaihdosta näe.” He kääntyivät pois nuorena kuolleen muorin haudalta. Vanhuksen jokainen henkäys päättyi ohueen vihellykseen. Tuuli kävi. Maa oli täyttynyt punertavista lehdistä. Nuorukainen pyyhki silmälasejaan paidanhelmaan. Yhdessä he kävivät kohti hautausmaan porttia, sanaa vaihtamatta.
Seuraavana keväänä, juuri jäiden lähtöjen jälkeen, tuli päivä jolloin äijä ei enää noussut laveriltaan. Nuorukainen istui käsin veistetyllä koivupuisella pallilla vaarinsa veljen kuolinvuoteen äärellä ja suri sitä, ettei ikkunoita ollut kukaan tullut pesaisseeksi. Huoneessa velloi jotensakin likaisenruskea valo. Seinällä kävi kaunis, tummaksi patinoitunut käkikello, jota ei ollut pidetty ajassa. Vanhus näytti levolliselta, lakana ennen leveän rinnan päällä kohoili hienokseltaan.
Äijän tajunta teki rajankäyntiä puolelta toiselle. Ikivanhalla yöpöydällä loimotti kynttilä sammumaisillaan. Lähtöä tekevä köhäisi, maiskautti huuliaan ja räväytti silmäluomensa auki. Nuori mies ojensi huulille vesilasia, josta otettiin vastaan sen verta, että huulet ja kieli kostuivat. Nieleminen sujui vain kaikin voimin ponnistellen.
”Kiitosta.”
Nuorukainen nyökäytti päätään sormenleveyden verran. Vanhus yritti sanoa jotakin. Nuorempi paranti huomaavaisesti tyynyn asentoa niskan alla.
”Sinä tiiät sen Riikosen vanhan kesantopellon siinä vähän enne Yttälää? Sieltä sinä löyät ne kaikki, kun kaivella alat.”
”Niin mitkä kaikki?” Nuorukainen kumartui vanhemman puoleen. Vanhuksen ääni oli käynyt ohueksi ja voimattomaksi, mutta oli säilyttänyt entisajan kirkkautensa.
”Ruumiit kaikki.”
Lankkulattia narahti, kun nuori mies vaihtoi asentoa.
”Mitkä ruumiit?”
Vanhuksen silmät kääntyivät kohti paanuista kattoa.
”Kaikki mitkä minä oon tappanu.”
Ikkunaruutuun alkoi ripsiä vettä. Nuorukaista hermostutti. Ei tiennyt miten piti olla.
”Mietin minä viitsisikö siitä puhella”, äijä sanoi, ”mutta kerta siinä nyt olet – ja kiitollinen minä sinulle olenkin – niin jaksapa kuunnella sitte.” Vanhus korahti ja veti hitusen henkeä. Nuorukainen tapitti poissaoleviin, himmeisiin silmiin otsa ryppyinä.
”Kun sinä oot minulle vähän niinku oma poika, vaikka veljenpojan pusseista tulitkin. Irmelihän ei meille lasta saanut muita kun Tytin, joka kuoli kapaloihin. En minä tullut koskaan tietämään, kuoliko Irmeli sinne Asikkalanselän kevätjäille vahingossa vai omaa haluaan. Kauan minä sitä mietin kyllä. No jaa… Oli niin paljon työtä pellon ja tilan kanssa sillon. Illat vaan, ne oli…vaikiat.”
Vanhus vaikeni, kuin olisi palannut mielessään vuosikymmenten taa. Kynttilä loimotteli.
”Sen kesannon minä hoksasin, kun olin ensimmäiseni tappanut. Siinäkin oli paljon työtä ja vaivaa, kun kaikki piti sysipimeässä yön suojasessa toimittaa. Se kartano Yttälässä oli jo sillo vilkas. Siellä päin kulki nuorisoa, joka ei malttanut aina nukkua ihmisiks. Mutta, samalla se tarjosi minulle riistaa.”
Nuorta miestä värisytti, vaikka posket ja otsa tuntuivat kuumeisilta. Äijä ei ollut ikinä ollut höperöä tyyppiä, eikä tämä vanhuudenheikkoudelta vaikuttanut. Suuta kuivasi.
”Puhuuko se vaari ihan tosissaan? Mitä riistaa se..?”
”Mitä nyt kulloinkin tarjolla oli. Paljon tietty nuoria, vääksyläisiä ja sitte kauempaa. Enhän minä kylän omia, tietenkään. Vieraita ne olivat ja lomalaisia. Ja kävin minä retkilläni aina Hollolassa ja Sysmässä asti. Toin tojotalla tänne. Vaan nuorissa oli se hyvä puoli, että luultiin niitten karanneen. Sinä muistat sen kerran, kun poliisista kävivät kyselemässä kylillä?” Nuorukainen muisti, vaikka hämärästi. ”Sinä et sitä tiedä kun olit vielä lapsi, mutta sitä ne ihmettelivät, että miten voi niin paljon väkeä kadota näillä main. Vaan kun eivät löytäneet ketään kuolleena, niin olkaansa kohauttivat.”
Kohosi nuorukaisen mieleen puheen sirut vuosien varrelta, miten sitä oli ihmetelty, että taas oli joku ”karannut”, eikä siitä sen koommin ollut kuultu. Nuorukaisesta tuntui kuin olisi flunssa tulossa.
”Vaari, mitä sinä oot tehny?”
”Kun minusta kohta aika jättää, niin mene sinne kesannolle, kaivele vähän maata. Mutta tarpeeksi syvältä. Katsos, sitä ne ei etsivät hoksanneet: mennä tarpeeksi kauas ajassa taakse päin. Kaivautua vuosikymmenten takaisiin katoamisiin. Eivät siksi saaneet kiinni. Se, mitä jäi, on vähän niinku minun elämäntyö. Vaikkei siitä perinnöksi ole. En minä hullu ole.” Vanhus yskäisi, minkä väheneviltä voimiltaan taisi. ”Se oli vaan semmosta ajankulua. Vähän jännitystä elämään.”
”Mutta”, nuori mies sopersi, ”sehän on murhaamista, semmoinen ihmisten tappaminen.”
”Ei ihminen sen kummempi olio ole kuin muutkaan luontokappaleet. Sillä on vaan vaatteet ja lait muka suojanaan. Porsaalla ei ole, ja siksi meidän sopii sitä pilkkoa lautaselle. Mutta porsas on sian lapsi, eikä sika ole ihmistä tyhmempi, tai huonompi muutenkaan. Sorkilla on vaan paha lakeja rustailla.”
Huoneessa kuului ikkunaan särkyvien pisaroiden rapse. Käkikello loksahti mihkä lie tasatuntiin: luukku avautui venytetyn hitaasti, ja pikkuinen käki työntyi ulos seisten ”oksallaan”, pysähtyi, aukaisi nokkansa, ja jäi niille sijoilleen. Veto oli lopussa.
”Minä olen kaiken jälkeeni jäävän määrännyt sinulle, rahat ja tilukset. Testamentin löydät olohuoneen kirjahyllystä siitä ainoasta hyllystä, missä vielä on avain. Tuolla pellolla kun nököttää vielä se riihi vinossa seinin, niinkus tiiät, niin sieltä maalattian alta löydät semmoisen kätkön. Sinne minä olen tallettanut mitä henkilökohtaista olen niiltä surmaamiltani löytänyt. Passeja, KELA-kortteja, ajokortteja tai sitte valokuvia, kirjelappusia, jokusen korun. Vähän kolmannelle sadalle minä vissiin pääsin, mikä ei viiteenkymmeneenkolmeen vuoteen ole niinkään kummosesti. Kuusi vuotta sitten jouduin lopettamaan, kun iän mato oli viimein selän syönyt.”
Nuorukainen puristi käsiään ristissä. Korvissa kohisi.
”Jos sinä”, vanhus pihisi, ”aiot kaiken sen roinan toimittaa vainajien perheille, niin lykkyä tykö vaan. Vaikka virkavaltahan niistä varmaan loppuviimeksi…” Puhuminen kävi kaiken aikaa työläämmäksi.
”Nyt minä en enää jaksa. Semmoinen elämä oli se.”
Nuorukainen jäi vielä pitkäksi aikaa vuoteen ylle jäykäksi kumartuneena, sateen ääni korvissaan. Tuijottaen tunnistamattomiksi kalvenneita, elottomia kasvoja. Lepattava kynttilä yöpöydällä loimusi vielä yhden kirkkaan kerran, pihautti sitten ilmoille viime sauhun.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
