Heimon muodostama kylä oli käynyt luvuttomien sukupolvien ajan sotaa metsää vastaan. Totta kyllä, että viheriäinen metsä liikehti äärettömän hitaasti, mutta se puski joka puolelta: tunki oksiaan, itujaan, juuriaan ja naavaansa kaikilta tunnetuilta ilmansuunnilta ja niiden väleistä; viskoi teräväsuomuisia käpyjään sinne tänne niin, että paljasjalkaiset lapsoset niihin itsensä satuttivat; kaarnaansa metsä karisti täysin huolettomasti tuuleen kuin hilsettä, ja kylän väeltä kului joka aamusta pitkä siivu metsän viskelemiä roskia pihoilta, vesikaukaloista, katoilta ja raitilta siivotessa.
Kuitenkin, vuosisatojen mittaan kylän sodankäynti oli jokaisen uuden sukupolven myötä kehittynyt pienin, huomaamattomin askelin. Perimätiedon mukaan aloittivat heimolaisten esi-isät, mistä lienevätkään seudulle vaeltaneet, sodan metsää vastaan aseistuksenaan vain joukko kömpelösti terävihköiksi hiottuja gneissinpaloja. Niillä he miten kuten työläästi nirhivät maasta esiin työntyviä juuria ja tummanpuhuvien kuusten kyljistä pahkoja. Seuraava sukupolvi oli saanut asioita edistymään vain sen verran, että kiviset terät oli saatu sidottua oksasta taivuteltuun varteen. Ja niin edelleen, polvesta toiseen.
Viimeisten muutaman sukupolven aikana heimo oli saavuttanut huomattavia voittoja yhä taitavammiksi kehittyneiden seppiensä ansiosta. Tämän käsityöläiskillan valmistamien kirveiden, sahojen, justeerien ja vesurien avulla oli kylä vallannut metsältä yhä laajempia alueita viljelyspelloiksi ja uusien mökkien tonteiksi. Yhä vuolaammin valui metsän veri pihkaisena kylänmiesten väkeviin, känsäisiin kouriin. Kolme, neljä tietäkin viilsi nyt paloiksi metsän vihreää lihaa. Yhä monipäisemmäksi kävi heimon luku.
Sillä välin metsä ei oikeastaan halunnut olla metsä ollenkaan. Se olisi paljon mieluummin ollut vaikkapa jyhkeä, korkeuksiin kohoava vuori. Se kadehti vuoren mahtavaa, auringossa kylpevää rintaa. Vuori oli vakaa, arvokas ja kunnioitusta herättävä. Metsä ihaili vuoren vuoruutta. Omasta metsyydestään se oli saanut tarpeekseen. Se oli kyllästynyt havuneulasiinsa, jotka kasvoivat kuin hoitamaton turkki. Iänikuinen viherruskea kuosi ikävystytti. Oksilla rapistelevat oravat kismittivät, ja metsän karheata nahkaa terävillä nokillaan nakuttavat tikat harmittivat. Eniten kiusasivat ihmiset, jotka kasasivat metsän irti hakatuista jäsenistä kekoja pesikseen. Ja metsä joutui päivästä toiseen katselemaan omia ruumiinosiaan näytteillä keskellä aukiota, joka laajeni metsän sydämessä vuosi vuodelta.
Voi, ollapa vuori, huokaili metsä usein sydäntalven öinä, kun ihmisheimo armahtavasti nukkui ja taivaankansi oli tähdistä täyttynyt. Ei metsää paukkupakkanen pelottanut, mutta se oli kyllä vetäytynyt syvälle sisimpiin kerroksiinsa ja salatuimpiin mietteisiinsä. Vuoreen eivät vaihtuvat vuodenajat ja luonnonvoimat vaikuttaneet sitä sun tätä, tuumi metsä. Vuoren lujaan graniittiin eivät pystyneet salamat eivätkä lumimyrskyt. Se pysyi omana itsenään säässä kuin säässä ja hallitsi kuninkaana yli koko seudun horisontista horisonttiin nähden kauemmas kaikkia muita. Minun vanhimmatkin puuni ovat konttaavia taaperoita vuoren vuosimiljoonien rinnalla. Mikä viisaus täytyykään vuorella olla.
Tähän tapaan haikaili metsä, pikku hiljaa pienemmäksi käyvä. Muurahaiset vilistivät sen helmoissa, oravat etsivät käpyjä, tikat tikkasivat, jänikset jänistivät. Metsän laahus levittäytyi kamaran ylle kuivasta erämaasta sinertävän järven partaalle. Vuori kohosi kohti taivasta, jolla aurinko ja tähdet vuoroin pitivät vahtia.
Metsä halusi olla vuori. Vuori ei halunnut mitään. Ja ihminen…
Niin, mitä ihminen halusi olla?
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
