Tympiintyneisyyden sammakko rintani päällä matkaan kohti töitä lian värisessä bussissa harmaa sumuverho ikkunoidensa peittona. Kaikki on niin hengetöntä, niin ankeata. Kanssamatkustajien kasvot näyttävät bussin lattialta. Jokaisesta meistä on puristettu elämän mehu viimeiseen pisaraan ja viskattu se likaviemäriin. Minua kyllästyttää niin tämä samana toistuva arki vailla pienintäkään aromia. Toivoisin pääseväni pois, muualle, edes lyhyeksi hetkeksi. Elää jotain muuta elämää…vaihtaa paikkoja jonkun kanssa…
Olisinpa vakooja tai yksityisetsivä! Seikkailija valheiden ja vaarojen maailmassa. Jännittävässä, seksikkäässä ja paheellisessa! Ylivoimaiset kykyni huippuunsa hiottuina taistelisin varjoihin piiloutuvia pahan voimia vastaan kaiken hyvän ja kauniin nimissä. Näen sen sieluni silmin:
Olen saapunut toimeksiannosta…Casablancaan. No, vaikka. Olen saapunut Casablancaan, korkealuokkaiseen, mutta pahamaineiseen yökerhoon etsimään kohtalokasta naista. Istun baaritiskillä shottilasien pyramidi edessäni, kun hän saapuu sähkönsinisessä, ihonmyötäisessä designer-puvussaan, mahdottoman pitkien säärien päällä keikkuen. Liioitellun hitaasti hän istuu viereeni ja luo minuun kolmenkymmenen karaatin smaragdisilmillään katseen, joka saisi harrastelijan tipahtamaan tuolilta.
”Nimeni on Unelma Kiehtovainen. Uskoakseni teillä on minulle jotakin, herra…”
”Granit. Rocco Granit.” Hieraisen jykevää leukaani peittävää karheaa kello viiden sänkeä.
Kaivan rintataskustani pienen sormusrasian, jonka sisällä on mittaamattoman arvokas mikrofilmi, ja asetan sen tiskille hänen eteensä. Mielessäni pyörivät lukuisat kysymykset: kenen laskuun hän toimii; mikä on omistajaa vaihtavan rasian tosi tarkoitus; ja, kaikkein arvoituksellisimpana, missä ihmeessä hän pitää revolveriaan? Ihomaalikin peittäisi tuota asua enemmän.
Hänen napatessa rasian viehkein sormenliikkein, näen silmänurkastani baarimikon antavan merkin jollekulle takanamme. Aistini terästyvät, adrenaliini liikkuu. Tartun Unelmaa napakasti ranteesta.
”Täällä ei ole turvallista.”
Liikumme ajatuksen nopeudella kohti henkilökunnan ovea, mutta yhtä nopeasti saamme seuraa kahdesta vuoristogorillan kokoisesta korstosta. Ryntäämme keittiön läpi gnulauman sulokkuudella paeten takaa-ajajiamme ja pääkokin sadatteluja. Onneksi korstot joutuvat liukastelemaan lattialla lainehtivassa sahramilla ja basilikalla maustetussa mustatryffeli-emmervehnäkeitossa. Etumatkamme kasvaa.
Hissi on kerroksessa. Hyvä. Astun puolittain hissiin, ja painan ylimmän kerroksen nappia. Astun ulos, päästän hissin menemään. Unelman kanssa kiiruhdamme portaita alas.
Parkkihallissa arvioin meillä olevan juuri aikaa pieneen kuulusteluun.
”Unelma”, murisen häntä olkapäistä tarttuen. ”Mutta sehän ei ole sinun oikea nimesi, vai mitä?” Hän katsoo silmät suurina puristuksessani haavan lailla väristen. ”Olet vaihtanut hiustesi väriä, mutta tunnistin sinut heti: olet minut palkanneen lekaharkkomoguli Robert Suvenlumon kaksi vuotta sitten jälkiä jättämättä kadonnut vaimo, Vieno!”
Tunnustukseen ei tarvita edes sanoja. Kaikki alkaa selvitä, mutta Vieno/Unelma täyttää aukot tiedoissani.
”Paettuani painajaista, jota Roope anteliaasti kehui avioliitoksi, jouduin hänen kilpailijoidensa kiristyksen kohteeksi.” Arvasin, he olivat pakottaneet hänet teollisuusvakoilijaksi, ja pian hän oli kaulaansa myöten sopassa. Vieno kertoo loputkin, kun vedän häntä perässäni kohti Mersua, johon aion murtautua.
Äkkiä olkapääni on murskautua ja siinä samassa lennänkin jo kohti betoniseinää piiritason pikajuoksijan nopeudella. Kokoan luuni ja jäseneni parhaani mukaan, ja totean vihollisleiriin kuuluvan roikaleen käyvän rinnuksilleni. Leipälapion kokoiset kourat puristavat ilmat kurkustani ja silmäni kuopistaan. Musta alkaa vallata tajuntaani.
Parkkihallissa jyrähtää neljä laukausta, joita seuraa valo ja näkökykyni palautuminen. Haukon henkeäni, mitä verilammikossa makaava korsto ei tee enää koskaan. Vieno puhaltaa siron C. G. Haenelin (kal 6,35 Br) piipusta savut. Varmoin askelin hän astuu luokseni ja painaa huulensa huuliani vasten.
”Olet oppinut karkumatkallasi miten aseita käsitellään”, kähisen arvostavasti.
”Kultu, vie minut pois täältä, niin näytän sinulle mitä muuta osaan käsitellä”, Vieno hyrisee. Polveni notkahtavat.
Murtaudun mustaan Mersuun viime vuoden mallia, ja saan sen käyntiin autovarkaiden ikiaikaisilla tempuilla. Ajan ramppia ylös kohti sinistä yötä, käännyn kadulle – ja huomaan kauhukseni – – – –
Havahdun siihen, kun bussinkuljettaja vähän raskaalla jalalla töksäyttää pysäkille paperiliitintehtaan eteen. Tuskin tajuan huokaisevanikaan ulos astuessani. Vedän pakkasilmaa protestoiviin keuhkoihini, ja laahustan kohti tehdasalueen porttia. Yksin ei minun sitä tarvitse tehdä: liityn ilottoman letkan jatkoksi. Toropaisen Ville jaksaa nyökäyttää päätään tervehdykseksi.
”Kuule”, hän pukahtaa. ”Minä luulin, että sinä unohdat jäädä bussista, kun olit niin poissa tästä maailmasta. Mitäs sun mielessäsi pyöri?” Henkäisen. Kuuran peittämän pihlajan oksilla kelluu jäisiä marjoja.
Vastaan:
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
