Minä, ajatustenlukija

Keski-iän kynnyksellä huomaan minäkin saapuneeni risteyskohtaan ja valinnan eteen. Vaikean, kuten kaikki valinnat, joita ei voi perua.

Siksipä käännyn taaksepäin, tarkastelemaan raivaamaani polkua; katson jättämieni askelten jälkiä niin pitkälle kuin näkö kantaa. Näin syntyy perspektiivi; syntyy tila, avaruus, neliulotteinen kuva. Siitä kuvasta toivon tavoittavani kadottamani avaimet, jotka auttaisivat minua oikean valinnan tekemisessä.

En tiedä johtuuko se kyvystäni, mutta ensimmäiset vankat muistikuvani ovat peräisin ajalta, jolloin olin vasta yksivuotias. Muistan ensimmäisen syntymäpäiväni, kuin filmin läpi: ihmisiä – juhlavieraita – liikkumassa ääripiirteettöminä haamuina ympärilläni. Ilon tunne kaikkialla kuin happi.

Vain vähän myöhemmältä ajalta muistoni ovat jo kirkkaat. Olin onnellinen, mutta harvinaisen hiljainen lapsi. En kuitenkaan mykkä. Kesti vain pitkään ennen kuin oivalsin, että vastatakseni vanhemmilleni, piti minun liikuttaa huuliani ja äännähdellä määrättyjen sääntöjen mukaan. Ihmettelin, miksi heidän ei tarvinnut, mutta päättelin sen johtuvan siitä, että he olivat aikuisia. Ja hehän joka tapauksessa yleensä sanoivat kaiken uudestaan, toisella kerralla ääneen. Vanhemmilleni olin rakas, ainoa lapsi, mutta tiedän heidän olleen jo varhain hämillään suhteeni. Ihminen kuitenkin tottuu kaikkeen, ja olin muuten helppo tapaus, joten aikaa myöten tietyt ajatukset (niinpä niin) painuivat pois mielestä.

Kouluaika oli sekava, vaikkei onneton elämänjakso. En vieläkään ymmärtänyt, miksi toiset lapset toistivat kaiken, kuin alleviivaten. Lopulta tulkitsin sen normaaliksi käytökseksi. Hetken aikaa pyrin jäljittelemään luokkatovereitani, kunnes joku ihmetteli ääneen, miksi sanon kaiken kahdesti. Siihen loppui se. Sopeuduin. Saattaa kuulostaa merkilliseltä, etten ymmärtänyt olevani erilainen, mutta niin kova on lapsen halu sopeutua joukkoon, että hän toisinaan sulkee silmänsä ilmeiseltä. Näin oli käynyt vanhempienikin kanssa.

Vasta murrosiän alkuvaiheissa loksahtivat palaset napsahtaen paikoilleen. Syynä siihen oli paras ystäväni, Saara. Eräänä aurinkoisena toukokuun päivänä, kun olimme viettäneet koko sunnuntain leikkimällä olevamme merirosvoprinsessoja ja piirtelemällä nimiämme joenvarren santaan, vedin hänet syrjemmälle, ja kysyin eivätkö muut tosiaankaan kykene lukemaan ajatuksia. Näin heti, ettei Saara ymmärtänyt, mistä oikein puhuin, ja selitin niin hyvin kuin osasin, miten minä koin maailman ympärilläni. Sukeutui pitkä, kaoottinen keskustelu, jossa vastaukset eivät ehtineet pois uusien kysymysten alta, eikä kumpikaan meinannut pysyä toisen perässä.

Kun erosimme sinä iltana, vannotettuani Saaraa kymmenen kertaa paljastamasta salaisuuttani, tunsin leijuvani kotiin täynnä pakahduttavaa onnea, jonka sydänystävälle uskoutumisen tuoma läheisyys saa aikaan. Olin niin täynnä tunnetta, että huoneessani vuoroin itkin, vuoroin nauroin, enkä saanut unta kuin vasta hyvin, hyvin myöhään.

Seuraavana päivänä Saara ei saapunut kouluun. On kipeä, ilmoitti opettaja. Ei jaksa puhelimeen, sanoi Saaran äiti. Tiistaina Saara palasi. Sanaakaan sanomatta, päänsä pois kääntäen.

Sinä päivänä käytin kykyäni ensimmäistä kertaa tietoisesti toista vakoillakseni. Parasta ystävääni. Ruokatuntiin asti olin yrittänyt päästä puheisiin Saaran kanssa, hämmentyneenä ja huolissani. Tuloksetta. Joten, sen iltapäivän käytin opetuksesta viis veisaten keskittymällä minusta muutaman pulpetin päässä istuvaan Saaraan – ja hitaasti ymmärsin menettäneeni ystävän.

Ajatustenluku toimii toisin kuin fantasiatarinoissa tavallisesti esitetään: emme me ajatustenlukijat lue valmiita lauseita ikään kuin ihmisten päiden päällä leijuisi ajatuskuplia. Meidän kykymme on kuin kuudes aisti: tiedämme, mitä ihmiset ajattelevat ja tulkitsemme sen sitten itsellemme omin sanoin. Kyse on havaitsemisesta, ei lukemisesta. Lopputulos on silti sama.

Niinpä, sen tiistain viimeisen tunnin päätyttyä, tiesin että: Saara oli alkanut pelätä minua, koska ei halunnut minun näkevän hänen salaisia, hävettäviä ajatuksiaan; että hän halusi puhua minulle siitä, muttei tiennyt kuinka; ja ettei ollut mitään mitä voisin sanoa, mikä muuttaisi välejämme. Minusta oli tullut hänen silmissään kummajainen.

Se oli raskasta aikaa, jolloin ymmärsin lukuisia asioita aivan uudella tavalla. Huomaan puhuneeni aikaisemmin ajatustenlukijoista monikossa. Kuinka kummallista. En ole koskaan tavannut toista ”lahjakasta”. Ihmisen haluttomuus kokea olevansa yksin tai ainoa lienee kai niin suuri, etten vieläkään ole aina sinut ainutlaatuisuuteni kanssa.

Mitä Saaraan tulee, annoin hänelle oman rauhan, niin kuin hän halusi. Tiedän aina mitä ihmiset haluavat. Yritin kaikessa olla niin huomaavainen kuin suinkin toivoen, että hän ajan myötä lakkaisi vieroksumasta minua. Mutta kesäloman päätyttyä menimmekin eri yläasteille ja sitä myöten eri piireihin.

Ymmärrettyäni viimein erikoislaatuni täyden mitan, opin kasvuvuosinani käyttämään kykyjäni. Usein kantapään kautta, vaikka varoinkin visusti paljastamasta salaisuuttani; aloin karttaa päihteitä huomattuani niiden tekevän minut vaarallisen hölösuiseksi. Huomasin myös, että valvominen teki ajatustenluvusta tahmeaa, kuin ihmiset ympärilläni olisivat hälvenneet sumuun.

Johtuiko lahjastani sekin, että minusta tuli muusikko? Soittaessani en kuule muiden ajatuksia. On vain musiikin luoma painoton tila, joka sulkee minut erilleen ulkomaailmasta. Valmistuttuani sain aluksi klarinetistin paikan Tampere Filharmoniassa. Muutaman vuoden jälkeen siirryin Slovenian kansallisoopperan orkesteriin. Pidän työstäni, joka vaatii itsekuria ja keskittymistä ja hyviä vuorovaikutustaitoja kuitenkin poissa valokeilasta, sivummalla. Kielellä ei ole ajatustenluvussa merkitystä. Ajatuksilla ei ole äidinkieltä. Tietenkin minun itseni pitää opetella kieli pystyäkseni vastaamaan, mutta minulla on hyvä kielipää. Sloveeni on kaunis, musikaalinen kieli.

Miessuhteeni ovat säännöllisesti lyhyitä. Miehet pitävät minusta – osaanhan aina sanoa heille juuri sen mitä he haluavat kuulla. Mutta on hyvin vaikeaa luoda intiimiä suhdetta kehenkään, joka ei voi salata minulta mitään. Käy raskaaksi ”kuulla” rakastajiensa salatuimmat halut. Se on epäreilua heitä kohtaan, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt keinoja sulkea toista kokonaan pääni ulkopuolelle: mitä lähempänä ketään olen, sitä voimakkaampana heidät kuulen. Oli mies, jota luulen rakastaneeni hetken, mutta joka kerta ollessamme sängyssä, kuulin hänen vertaavan minua vanhaan rakastajattareensa…ja minä hävisin.

On niin monta vastaavaa tarinaa. Nuorempana varsinkin podin siitä valtavan huonoa omaatuntoa. En voinut edes selittää miehilleni, miksi välimme kylmenivät. Eräskin ihana kroatialainen viulisti…no, on eri asia saada tietää miesystävällään olleen satoja naissuhteita kuin kuulla kaikki ne naiset päänsä sisällä syleillessämme.

Minusta tuli muusikko: kaikista vaihtoehdoista valitsin sen, missä lahjastani ei ole lainkaan hyötyä. Usein olen pohtinut, olisinko voinut tehdä jollakin tavalla kaikkia hyödyttävämmän valinnan. Kenties minusta olisi voinut tulla tulkki. Kykyni tekee minusta myös erehtymättömän valheenpaljastajan, mistä olisi varmasti paljon hyötyä politiikassa ja liike-elämässä. Mutta syrjäänvetäytyvä luonteeni sopii kehnosti niihin kuvioihin. Voin vain kuvitella miten raskasta olisi viettää työpäivä toisensa jälkeen keskellä valheita. Ilmeinen kenttä lahjoilleni on tiedusteluala. Minusta olisi helposti tullut vakooja, jonka veroista maailma ei ole vielä koskaan nähnyt. Ja olisin palanut henkisesti puhki alta aikayksikön.

Täällä, tässä kauniissa, pienessä maassa Alppien juurella tunnen olevani kuin taskussa. Voin tuntea maailmani pehmeät, miellyttävät rajat. Uskon nyt, että kykyni on tehnyt minut seuraa karttavaksi ja yksin viihtyväksi. Ystäväni voi laskea yhden käden sormilla, mutta astuisin vaikka tuleen heidän puolestaan. Tiedän heistä kaiken, jotkut tunnen ehkä heitä itseään paremmin. He eivät ole täydellisiä tai nuhteettomia: he ovat inhimillisiä. Se tekee heistä kauniita. He inspiroivat minua tulemaan paremmaksi. Olen oppinut heiltä, että jokaisella on syynsä. Minusta on tullut vähemmän tuomitseva. ”Salaisuus” merkitsee minulle eri asiaa kuin muille – tämän oivaltamiseen minulta meni hirvittävän pitkä aika. Kyky lukea ajatuksia on niin luonnollinen, arkipäiväinen osa minua, että on joskus vaikeaa pitää mielessä, etteivät muut kykene siihen. Muille jokainen vieras ihminen on lukittu ovi.

Klarinetillani saan koko laakson soimaan. Musiikki pyörteilee pitkin vuorten seinämiä ja palaa kaikuna luokseni. Liityn lintuna muiden lintujen joukkoon ja he vastaavat lauluillaan. Riittääkö tämä tehtäväkseni tässä maailmassa? Pitäisikö minun täyttää potentiaalini, joka minussa on? Tämä kysymys nousi hiljattain esiin. Eräs rakkaimmista ystävistäni joutui oikeuteen. Se ja sama miksi. Hänet haastanut henkilö syytti häntä rikoksesta, johon oli itse syyllistynyt. Minä kykyineni pystyin osoittamaan asioiden oikean laidan: sen hyypiön ajatusten lukeminen johdatti ystäväni asianajajan todisteiden äärelle.

Mitään vastaavaa ei ole elämässäni sattunut. Tänään minusta tuntuu kuin olisin elänyt pelkurin elämää. Tällä kyvylläni, jota kenelläkään muulla ei ole, voisin auttaa niin monia hyväksikäytettyjä syyttömiä. Klarinetti kädessäni tuntuu raskaalta. Linnunlaulu korvissani soinnuttomalta. Täällä on niin kaunista… Noiden vuorten toisella puolen niin raaka maailma, jossa avuttomat pakotetaan polvilleen. En voi enää uskotella itselleni, ettei minulla ole vaikutusta maailmassa. Themisin vaa’assa punnukset painavat molemmin puolin kovin.

Saara, jos olisit luonani nyt, haluaisin kertoa sinulle, ettemme ole enää lapsia. Haluaisin kertoa sinulle kaikesta, mitä olen oppinut. Sinäkin kertoisit minulle oppimasi. Ja katsoisit perääni, kun astun tallaamattomalle polulle.