Tyttö istuu uima-altaan reunalla ja miettii, sukeltaako vai ei. Aurinko on kuumankeltainen hänen päänsä yläpuolella. Kissa venyttelee altaan toisessa päässä. Piha, jossa tyttö asuu, sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Edellisenä yönä hän oli nähnyt outoa unta, se oli tuntunut hänestä kuin enneunelta. Mutta kun hän tarkemmin mietiskelee, hänen mieleensä palautuu, että hän oli nähnyt samanlaista unta aiemminkin. Nyt hän ymmärtää, että elämä on uni aivan niin kuin espanjalainen kirjailija Calderón de la Barca kirjoittaa. Kun tyttö kuuntelee, kun hän katselee ympäröivää maailmaa, hän on vähemmän hämmentynyt kuin ennen. Nyt hän huomaa aivan kuin pysähtyvänsä erilaisten aistivaikutelmien ääreen, joissa hän viipyy niin kauan kuin hyvältä tuntuu.
Ja sitten hän päättää sukeltaa, hypätä pää edellä tuohon surrealistiseen intuition mereen, joka tälläkin hetkellä kutsuu häntä, jos hän vain on valmis. Vesi loiskahtaa, kissa juoksee karkuun, eikä pihalla enää ole ketään todistamassa sään vaihtumista sateiseksi ja tummanharmaiden pilvien kerääntymistä taivaalle. Tyttö on poissa. Poissa katseilta, vedenalaisessa maailmassa, jossa jokainen sileä, värillinen, kiiltävä kivi, jokainen meritähti, jokainen vedenalainen pyörre ja hänen ympärillään erikokoiset, neonväriset kalat edustavat jotain puolta hänestä. Tätä todellisuutta, joka vielä toistaiseksi on hänelle vieras, hän ei aiemmin ollut uskaltanut tutkia. Se oli tuntunut pelottavalta, suorastaan vaaralliselta, sillä se saattoi viedä kenet tahansa oman mielensä sopukoihin, hulluuden reunalle ja tyyssijaan, josta oli joskus vaikeaa ponnistaa takaisin pintaan.
Tyttö istuu pohjalla selkä vasten vedenalaisen rotkon reunaa. Hän pystyy hengittämään veden alla. Kalat ja muut merenelävät tarkkailevat häntä rauhallisesti. Kaikki näyttää tyyneltä, levolliselta, seesteiseltä. Vesi on lämmintä ja tässä kohden pohjaa lähes liikkumatonta. Tyttö tietää, että hän voisi tehdä melkein mitä tahansa tässä omassa sisäisessä maassaan. Mutta yhtä asiaa hänen tulisi välttää: pelkuruutta. Sillä se oli myrkyistä pahin, se saisi veden liikkeelle uhkaavalla tavalla, muuttaisi ystävällismieliset merenasukit tunkeileviksi ja päällekäyviksi, saisi kauniit kalat kasvamaan ja yrittämään hänen nielaisemistaan. Hänen olisi siis pysyteltävä valppaana rohkeudentilassa, vaikka hänen mielensä samanaikaisesti olikin levossa.
Kohottaessaan katseensa ylöspäin tyttö näkee valtavankokoisen, mustan varjon: joku tai jokin ui lähellä pintaa. Hänen uteliaisuutensa herää, ja hän nousee seisomaan ja sukeltaa lähemmäksi. Pian hän ponnahtaa vedenpinnalle. Sukeltaja, joka oli herättänyt hänen huomionsa, on kahdesta eläimestä koostuva hahmo. Sillä on kalanpyrstö ja hevosen yläruumis, ja se näyttää erittäin voimakkaalta ja itsetietoiselta. Pelko on vähällä vallata tytön mielen, mutta hän torjuu tuon tunteen ja tietoisesti herättää eriskummallisen hahmon huomion.
”Kuka sinä olet?” tyttö kysyy.
Olento kääntää hevosenpäänsä kysyjän suuntaan ja esittää vastakysymyksen:
”Onko sillä sinulle merkitystä?”
Hahmon ääni on välinpitämätön, poissaoleva, hieman halveksiva.
”Kyllä sillä on”, tyttö vastaa. ”Sillä on erittäin suuri merkitys juuri minulle.”
”Miksi?” olento kysyy ykskantaan.
Tyttö miettii hetken ja vastaa sitten:
”Koska yllätin sinut uimasta vain minulle kuuluvassa meressä, omassa piilopaikassani, jonne kenelläkään muulla ei pitäisi olla pääsyä. Kerro siis minulle, kuka olet ja millä asialla olet täällä.”
Nyt on tuon voimakkaan hahmon vuoro miettiä. Lopulta se vastaa:
”Olen tutkimusretkellä maailmassasi. Uima-altaan reunalla oleva kissa paljasti minulle olinpaikkasi, tien salaiseen todellisuuteesi. Haluaisin niin kovasti olla täällä kanssasi, uida pohjaan asti ja katsella sitä kaikkea kaunista, minkä sinä näet.”
”Miksi tahtoisit tehdä niin ja mistä sinä oikein tulet?” tyttö kysyy epäilevällä äänellä, nyt hieman varautuneesti. Uskaltaisiko hän luottaa tähän kala-hevoshahmoon, jonka oli yllättänyt maailmastaan? Nyt hän alkaa todenteolla kiinnostua oudosta tunkeilijasta.
”Tulen toiselta mereltä, jossa minunlaisiani oli paljon. Uimme siellä suurissa parvissa, lauloimme kohti horisonttia auringon laskiessa, kisailimme ja keskustelimme merenneitojen kanssa. Olin siellä ennen onnellinen, mutten enää.”
Tyttö katsoo kysyvästi odottaen jatkoa. Toinen huokaa ja jatkaa:
”Vesi, jossa elimme, alkoi muuttua kelvottomaksi. Se likasi kauniit pukumme, koko olemuksemme. Niin jouduimme lähtemään siitä paikasta. Hajaannuimme kuka minnekin, meri jäi asujiaan vaille. Vielä tänäkään päivänä kukaan ei tiedä, miksi meremme turmeltui ja kuka on kaiken takana.”
Tyttö nyökkää. Kala-hevoshahmon tarina kuulostaa hänestä erittäin surulliselta.
”Ehkä, niin voin luvata, saat jäädä tänne toistaiseksi. Sinun on kuitenkin vannottava minulle, että pysyttelet aivan lähellä pintaa etkä koskaan yritä sukeltaa pohjaan, sillä siellä säilytän vain itselleni kuuluvia asioita.”
”Minä vannon.”
Tyttö sukeltaa takaisin pohjaan, koska hänestä tuntuu, että hänen pitäisi olla jonkin aikaa yksikseen. Katsoessaan ylös hän näkee varjon etääntyvän pikkuhiljaa, eikä sitä näy kohta enää lainkaan. Tytöllä on nyt toveri, pinnanalainen ystävä, jota hän voisi halutessaan uida tapaamaan. Hän ponnistaa pohjasta vauhtia, ojentaa kätensä suorina eteen ja ponnahtaa pintaan.
Aurinkoa ei enää näy, on tullut jo melkein yö. Kissa on palannut uima-altaan reunalle, se nukkuu. Tyttö hiipii hiljaa huoneeseensa ja katselee ikkunasta yötaivasta. Sitten hän sulkee verhot ja silmänsä.
SUODATA
