On keskiyö. Ilmassa on taikaa ja kummituksia. En haluaisi olla täällä nyt, mutta jokin tai joku kutsui minua lähtemään. Unessa vaeltaminen on joskus vaivatonta, joskus mielikuvitukselle haastavaa, joskus jopa vaarallista. Päätän herätä, jotta voisin suorittaa tänä yönä minulle annetun tehtävän.
Näen jo hänet. Tumman hahmon toisella puolen kanavaa. Ensin se vaikuttaa minusta liikkumattomalta enkä tunnista sitä ihmiseksi. Mutta äkillinen liike paljastaa hänet: hän on elävä olento, ei patsas. Ja hän viheltää kahdesti. Se on sovittu merkki. Nopeutan kulkuani ja kiiruhdan sillan toiselle puolelle. Pian olen jo niin lähellä hahmoa, että pystyn erottamaan hänen asusteidensa yksityiskohtia. Yllätyn: hän on pienempi, lyhyempi kuin luulin. Kun olen aivan hänen edessään, näen hänen olevan itseäni paljon nuorempi, melkein lapsi. Hän kohottaa sormen huulilleen vaikenemisen merkiksi. En sano sanaakaan. Hän ojentaa minua kohti valkoista kirjekuorta. Kirjekuori vaihtaa omistajaa ja sen välittäjä, kummallinen lapsi, katoaa pimeään yhtä nopeasti kuin oli sieltä ilmestynytkin.
Menen suojaisaan paikkaan lähimmän kirkon ovisyvennykseen. Avaan kuoren. Sen sisällä on siististi taiteltu paksuhko pino papereita, joissa on tiheällä käsialalla kirjoitettua tekstiä sekä joitakin piirroksia. Silmäilen ne lävitse nopeasti. Ehtisin tutustua niihin tarkemmin myöhemmin jossain turvallisessa paikassa. Taittelen paperit, vilkaisen ympärilleni. Ketään ei näy, joten pääsen rauhassa palaamaan takaisin guesthouseen. Sisällä avaan television ja etsin elokuvakanavan. Avaan kirjekuoren uudelleen. Istuudun kirjoituspöydän ääreen ja alan lukea tekstiä huolellisesti sana sanalta, rivi riviltä, sivu sivulta. Kun nostan katseeni, näen, että elokuvassa on menossa toimintakohtaus. Sinipukuiset, mielikuvitukselliset kalaa muistuttavat olennot taistelevat maailmansa selviytymisen puolesta. Vastapuolena ovat mustatakkiset, kimalteleviin hopeisiin hattuihin pukeutuneet ketterät miehet. Taustalla näkyy meri, joka on melkein tyyni. Sitä vastoin taivas taistelupaikan yllä vaikuttaa aivan kuin olevan yhtä sinipukuisten ja mustatakkisten raivoisan yhteenoton kanssa, se räiskyy lilan- ja oranssinvärisenä ja salamoivana. Kohta olisi minun hetkeni. Pakkaan pienen matkalaukun, laitan kirjekuoren alimmaiseksi ja sen päälle vaihtovaatteet ja herätyskellon.
Suuntaan lähimmälle rautatieasemalle. Se kuhisee ihmisiä. Kirjekuori on mukanani, ja ymmärrän sen aiheuttaman uhkaavan tilanteen. Näen jonkun seuraavan minua. Hän pysähtyy kulman taakse, aistin hänen tuijotuksensa selässäni. Haluaisin kahvia, mutta yksikään kahvila ei ole vielä tähän aikaan sunnuntaiaamusta auki. Etsin matkatavaroistani pienen vesipullon ja otan kulauksen. Kaipaan silti jotain virkistävämpää, keinotekoista piristettä. Minusta tuntuu välillä, että tehtävä on minulle liian vaikea, en ehkä suoriutuisikaan siitä odotetulla tavalla.
Kirkossa on viileää kun astun sisään. Kaksi katolista sisarta istuu hiljaa etummaisissa penkeissä lähellä punaista valoa ja pyhää alttaria. Katsoessani taakseni näen jonkun muunkin astuneen kirkkoon samanaikaisesti kuin minä. Näen vain hänen selkänsä, hän on syventynyt tutkimaan maalausta kirkon ulko-oven vieressä. Maalaus esittää pyhää Stefanosta kivittäjiensä käsissä. Kirkkoon alkaa tulla lisää ihmisiä, on aamupalveluksen aika. Hahmo maalauksen luona on edelleen selin. Kun hän äkkiä kääntyy, ehkä varomattomuuttaan, näen vilaukselta hänen kasvonsa, ja olen vähällä huudahtaa. Miehellä, sillä mies hän on, ei ole lainkaan toista silmää, ainoastaan syvä, ilkeännäköinen kuoppa sen paikalla. Kasvot ovat kapeat ja leuassa on kolo. Vihreä silmä kääntyy pois minusta: hän ei tahdo tulla nähdyksi. Epämukava olo ajaa minut lähemmäksi alttaria, poispäin yksisilmäisestä. Hän kuitenkin seuraa, vetäen takkinsa kaulukset tiukemmin pystyyn ja siirtyen seuraavan maalauksen eteen, lähemmäs kirkon etuosaa. Maalauksessa Kristus seisoo korkealla vuorella ja keskustelee Isänsä kanssa. Maalaus on vaaleasävyinen ja toivoa antava. Opetuslapset peittävät kasvonsa, koska eivät pysty katsomaan Herran kirkkautta. Messu alkaa.
Poistun katedraalista ja menen kahvikiosklle. Ostan ison kahvin pahvimukissa mukaani. Äkkiä huomaan kauhukseni, että matkalaukkuni on kadonnut. Miten se on mahdollista? Ensimmäinen vaihtoehto on, että unohdin sen kirkkoon. Toista taas en haluaisi edes ajatella, mutta se vaikuttaa ikävän todennäköiseltä. Kannoillani pysytellyt mies nimittäin saattaa edustaa Siirtäjiä, jotka kykenevät kulkemaan ajasta edellä tai jäljessä, ja jotka pystyvät myös halutessaan viemään jonkun toisen mukanaan aikaan, joka on jo eletty tai vasta tulossa. Hän siis mitä ilmeisimmin käyttelee taitojaan ja oppejaan minuun. Ehkä minun pitäisi vielä olla kirkossa matkalaukku mukanani, mutta nyt olen ulkona, mikä tarkoittaa, että olen siirtynyt messunjälkeiseen aikaan, pari tuntia eteenpäin.
Kiiruhdan takaisin kirkkoon. Hetken aikaa etsiskeltyäni, messussa olevien ihmisten vihaisten katseiden alla, löydän laukkuni. Jälleen ulos astuttuani avaan sen. Vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani ovat tallella, mutta kenties kaikkein tärkein, kirjekuori, on poissa. En ylläty, sitä odotinkin. Epätoivoisena lähden katedraalista jo toisen kerran. Kuinka selitän tämän toimeksiantajalleni?
Jonkin aikaa synkissä mietteissä kuljettuani tulen elokuvateatterin eteen. Astun sisään, siten saisin vähäksi aikaa muuta ajateltavaa. Näytös on juuri alkamassa, ja ostan siihen lipun. Sali on puoleksi täynnä. Katson lippuani, paikkani on salin takaosassa. Istuudun. Juuri kun mainokset ovat päättyneet ja salin valot himmennetty, näen jonkun luikahtavan sisään. Hän istuutuu takanani olevalle penkille. Olen jokseenkin varma, että hän on varjostajani. Oloni on kaikkea muuta kuin rentoutunut toisin kuin muiden katsojien, jotka rapistelevat popcorntötteröitään ja kaivelevat esiin irtokarkkipussejaan keskustellen vielä hetken iloisesti keskenään. Sitten keskustelu vaimenee ja katseet siirtyvät valkokankaalle. Yritän olla hermostumatta, vaikka takanani istuu oletettu Siirtäjä ja kirjekuoren varastaja. Mietin, miten voisin saada paperit takaisin. Haluaisin olla jossain muualla, vaikkapa etelässä loputtoman pitkien hiekkarantojen reunustamalla paratiisisaarella aurinkovarjon alla makaamassa. Tilanne ei kuitenkaan muutu. Taakseni katsominen ja siten Siirtäjän huomion herättäminen ei olisi lainkaan viisasta, joten yritän keskittyä elokuvaan. Kun lopputekstit alkavat pyöriä, lähden ensimmäisten joukossa ulos. Mennessäni salin takaosassa olevalle uloskäynnille huomaan suureksi yllätyksekseni jotain viimeisellä penkkirivillä. Kirjekuori. Koetan napata sen mukaani huomaamattomasti. Päästyäni rauhalliseen paikkaan piazzan laidalla olevalle penkille avaan kuoren. Pettymykseni on kuitenkin suuri nähdessäni, että sisältö ei ole enää sama. Paperit, jotka oli uskottu haltuuni, on korvattu toisenlaisilla, arvottomilla: käytettyjä lentolippuja, ruokakauppojen kuitteja, vanhentuneita konserttien pääsylippuja, muutama puhdas nenäliina, matkaesitteitä. Huokaan turhautuneena. Siirtäjän oli siis onnistunut huijata minua.
Mietin vaihtoehtojani. Voisin ottaa yhteyttä toimeksiantajaani ja kertoa epäonnistuneeni, mistä tietenkin seuraisi lopputili ja huonot suositukset mahdollista seuraavaa työpaikkaani ajatellen. Toinen, vielä vaikeampi ja taatusti myös vaarallisempi vaihtoehto olisi yrittää hankkia paperit takaisin. Hetken tyhjyyteen tuijoteltuani päädyn jälkimmäiseen, ja mielessäni alkaa nopeasti hahmottua suunnitelma. Tekisin sen, soluttautuisin Siirtäjien riveihin, hankkisin kallisarvoiset paperit takaisin ja veisin alkuperäisen tehtäväni päätökseen. Kiiruhdan lähimmälle puhelinkopille, astun sisään, nostan luurin ja valitsen numeron. Hetken päästä toisesta päästä kuuluu ”niin?”. Ääntäni muuntaen kysyn:
”Saisinko puhua talousasioista vastaavan henkilön kanssa?”
Linjoilla on hetken hiljaista. Sitten kuuluu vaisu ”hetkinen, olkaa hyvä”, ja jään sydän pamppaillen odottamaan. Iäisyydeltä tuntuvan ajan päästä kuulen matalan miesäänen sanovan:
”Halusitte puhua kanssani?”
”Kyllä”, kiiruhdan vastaamaan. Rykäisen ja jatkan: ”Minulla on teille tärkeä ilmoitus. Haltuunne on tietojeni mukaan päätynyt papereita, jotka kuuluvat toiselle taholle. Ellei papereita välittömästi palauteta, on syytä pelätä kostotoimenpiteitä sen johdosta. Teidän olisi parasta uskoa minua ja seurata ohjeitani papereiden toimittamiseksi oikeille henkilöille.”
Hiljaisuus. Sitten miesääni kysyy:
”Kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?”
”En voi paljastaa henkilöllisyyttäni, koska jos niin tekisin, sekä te että minä joutuisimme välittömästi uhanalaiseen asemaan. Tätäkin puhelua saatetaan salaa kuunnella.”
”Entä mikä taho on vaatimassa kyseisiä papereita takaisin?”
Juuri tuolla hetkellä puhelu katkeaa, olin laittanut liian vähän kolikoita laitteeseen. Kiitän kuitenkin onneani, sillä en olisi mitenkään pystynyt vastaamaan hänen kysymykseensä saattamatta itseäni ja toimeksiantajaani vaaraan. Olisi myös liian riskialtista yrittää tavoittaa toista kertaa henkilöä, jonka kanssa olin puhunut. Viestini kuitenkin todennäköisesti tuli ymmärretyksi ja uskon, että pian tapahtuisi jotain. Ja todellakin: Kuin tyhjästä esiin astuu mustatakkinen hahmo. Oliko hän sama, joka oli seurannut minua ja varastanut paperit? Häntä en olisi välttämättä halunnut tavata. Mitä hän vielä minusta tahtoi? Hahmo, yksisilmäinen, on nyt tullut lähemmäksi, ja kävelee minua kohti. Ehkä hän ehdottaisi minulle jonkinlaista sopimusta.
Mutta sitten tapahtuu jotain, mihin en ollut varautunut. Siirtäjä katoaa samoin kuin hänen takanaan avautuva maisema. Katson nopeasti ympärilleni. En ole enää samassa paikassa kuin vielä muutama sekunti sitten. Olen siirtynyt sisätiloihin. Rakennuksessa on huikaisevan korkea katto ja se on kirkkaasti valaistu, kuin tähtitaivas. Kaunista, henkäisen mielessäni. Sitten näen edessäni lähes lattiasta kattoon ulottuvan peilin, ja pysähdyn. Mitä kummaa? En pystykään näkemään peilistä omaa kuvajaistani toisin kuin ihmiset peileihin katsoessaan tavallisesti näkevät. Näen ainoastaan rakennuksen sisäpuolen, sen kalustuksen ja valot. Mielessäni herää kysymys, että mahtaakohan tässä paikassa liikuskella muitakin. Kuin välittömänä vastauksena kysymykseeni kuulen hiljaa käytävää keskustelua. Kun katson taakseni, näen eräässä nurkkauksessa kaksi ihmistä. He istuvat vastapäätä toisiaan penkeillä, ja heidän vieressään, suunnilleen kasvojen korkeudella on pieni ikkuna. Keskustelijat eivät näytä kiinnittävän minuun mitään huomiota. Ehkäpä olenkin tässä paikassa näkymätön, päättelen. Eihän peilikään mitenkään reagoinut minuun. Sitten, katsoessani uudestaan ikkunaan, näen tutut, painajaismaiset kasvot: yksisilmäinen Siirtäjä. Hän katsoo suoraan minuun, ja olen täysin varma, että hän näkee minut. Olipa tämä paikka ja aika sitten mikä tahansa, en ole onnistunut pakenemaan Siirtäjää. Tajuan myös, että todennäköisesti juuri hän on saanut tämän katoamistempun aikaan.
Keskitän katseeni ikkunaan, vaikka minua pelottaa. Ikkuna särkyy, sirpaleet sinkoutuvat sen taakse yöhön – ja yksisilmäinen on poissa. Hämmästyn: Olinko se minä, joka sain tuon kaiken tapahtumaan? Pelkällä keskittyneellä katseella? En ehdi miettiä pitempään, sillä näen, kuinka vielä hetki sitten kirkkaasti valaistu rakennus alkaa nopeasti haalistua, kaikki romahtaa, ja vajoan tiedottomuuteen.
Sunnuntaiaamun hämärissä näen edessäni tutun aukion. Matkalaukku on vieressäni maassa. Avaan sen. Löydän kirjekuoren, jonka sisällä on paksu pinkka papereita. Silmäillessäni niitä läpi hymy valaisee kasvoni: Kaikki on tallella. Oikeat, alkuperäiset paperit. Päätän viivyttelemättä toimittaa paperit sinne, minne ne kuuluvatkin. Nähtävästi olin jotenkin vahingossa omaksunut Siirtäjien tiedot ja kyvyt. Ovi sekä menneeseen että tulevaan oli nyt minulle auki.
SUODATA
