Ilma on huurteinen, kylmä ja syvänsininen. Nainen kävelee pitkin kaupungin halkaisevan joen ylitse johtavaa pitkää siltaa. Hänellä on jotain mielessään. Jotain todella tärkeää, josta kukaan muu ei tiedä, vain hän itse. Naisen harmaan takin kaulukset ovat pystyyn nostetut, sillä hänelle tulee helposti kylmä. Hänen kätensä ovat kohmeessa karmiininpunaisten hansikkaiden alla. Päässään hänellä on pehmeä, valkoinen tekoturkislakki, jossa on korvaläpät. Kaupungin ylitse pauhaa musiikki. Mistä se tulee, sitä kukaan ei tiedä. Mutta kaikki palavat halusta saada selville, kuka on musiikin alkuunpanija, kuka on sen takana. Ihmiset kävelevät kiireisinä, osa heistä haluaisi joskus pysähtyä miettimään tämän elämän suuria kysymyksiä, mutta vain harvalla on aikaa.
Nainen pysähtyy. Hänen hengityksensä huuruaa ilmassa. Pian hän on ylittänyt sillan. Jäätävä tuuli puhaltaa nyt häntä suoraan kasvoihin. Tämänkö vuoksi hän oli elänyt? Tullakseen tähän kaupunkiin ja saadakseen kävellä tuon pitkän sillan ylitse? Hän yksin tietää. Se, mitä sillan toisella puolella on, se, mitä hän on tullut etsimään, on vielä tutkimatonta aluetta. Hän ymmärtää olleensa rohkea, ehkä uhkarohkeakin. Hän on tehnyt summittaisen suunnitelman siitä, kuinka etenisi. Mutta juuri sillä hetkellä musiikin pauhu täyttää taas ilman, ja samalla hän huomaa jotain, mikä vangitsee hänen huomionsa. Vastakkaisesta suunnasta häntä kohti hoipertelee nainen. Ehkä samoissa aikeissa kuin hän itse, sillä nainen näyttää samanikäiseltä kuin hän, ja hän osaa arvata loput. He olivat molemmat tulleet tähän kaupunkiin löytääkseen itsensä uudestaan. Tietyssä elämänvaiheessa he molemmat olivat huomanneet elämänsä vaivihkaa muuttuneen vale-elämäksi, jossa vain harva asia oli totta. He olivat unohtaneet kerran olleensa lapsia, sellaisia ihmisiä, joille kaikki oli vielä uutta, vaikka he muistivatkin jotain ajasta, jolloin olivat vielä olleet siellä, mistä kaikki saa alkunsa. Lapset. Niin, juuri he muistavat. Siksi heidän olemisensa on aidompaa, todempaa kuin aikuisten, jotka elämän tuulissa niin usein unohtavat alkuperänsä ja ajautuvat tai eksyvät onnettomille poluille, jotka johtavat entistäkin kauemmas siitä, mikä on totta.
Nainen, sillan juuri ylittänyt, ottaa hitaita askelia kuin tunnustellakseen paikkaa, johon oli tullut. Hän ei tahtoisi tuon toisen, hänen itsensä kaltaisen, vielä huomaavan häntä. Vastaantulevalla naisella on kirkkaansininen takki. Se on pitkä, melkein maata viistävä, eikä sen alta pysty erottamaan hänen kehonsa rajoja. Takissa on suuret, mustat napit. Myös naisen hiukset ovat mustat. Ne ovat pitkät ja kiharaiset, ja moni varmaankin pitäisi häntä poikkeuksellisen kauniina, kun ottaa lisäksi huomioon kapeat, posliininvalkoiset kasvot, joiden yksityiskohtana on pieni, punattu suu. Emme tiedä, miksi nainen kulkee epävarmoin askelin. Joku saattaisi väittää hänen olevan juovuksissa, joku toinen taas, että hän opettelee tanssiaskelia. Kun sillan ylittänyt nainen lähestyy häntä, hän huomaa, että naisen punaiset huulet liikkuvat. Mitään ääntä ei kuitenkaan kuulu, mutta voisimme arvata, hän tapailee joko laulunsanoja tai runonsäkeitä.
Ei, ei hän ole juovuksissa. Voimme tosiaankin kuulla hänen laulavan. Pieniä, katkonaisia äännähdyksiä, joista muodostuu mitä kaunein sävelmä. Kaikki muu musiikki on kaikonnut. Ihmisiä alkaa saapua joka suunnalta kuuntelemaan tuota yhden naisen konserttia. Se täyttää kaikkien toteutumattomat toiveet, parantaa pettymykset ja menneisyyden haavat. Ja samalla aamun hämärä alkaa kääntyä päiväksi.
Kaupungin keskellä on tori. Nainen sillan toiselta puolen suunnistaa sitä kohti. Siellä tuoksuu glögiltä, makeilta manteleilta ja toffeekaramelleiltä. Hän tietää nyt, mitä aikoo tehdä. Hän menee torin laidassa olevaan matalaan telttaan. Siellä istuu ennustaja, ja hänen edessään neliönmuotoisella, pitsiliinan peittämällä pöydällä on kristallipallo. Nainen raottaa oviverhoa. Selvänäkijä nostaa katseensa. Nainen astuu telttaan. Ulkoa kuuluva laulu vaimenee, mutta ei lopu. Se kuuluu yhä siellä, hänen takanaan. Hän katsoo kysyvästi ennustajaa. Tämä nyökkää ja viittaa kädellään teltassa olevaa tuolia kohti. Nainen istuutuu. Ennustaja katsoo naista. Hän ei hymyile, hänen silmänsä kiiltävät kylminä ja kirkkaina kuin erämaan lähteet. Kristallipallo säihkyy. Vähitellen, ennustajan tarkentaessa katsettaan palloon, siihen alkaa muodostua kuva. Ensin epämääräisiä kuvioita, pyörteisiä värejä, hieman valoa. Ennustaja katsoo tiukasti palloon. Se on hänen työvälineensä, ja hän käskee sitä ilmaisemaan hänelle asiakkaansa tulevaisuuden. Nainen katselee käsiinsä. Kohottaessaan välillä katseensa hän näkee hohtavan kristallipallon. Hän ei ole tuolla hetkellä varma, mitä tuntee. Pelkoa, toivoa, hämmennystä. Kaikkia niitä, eikä hän ole varma, mikä tunne on pääsemässä voitolle. Hänen tulevaisuutensa on nyt selvänäkijän käsissä, tämän kaikenkertovassa pallossa. Ennustaja avaa suunsa, mutta ei vielä sano mitään. Sitten, naisesta ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä, selvänäkijä puhuu:
”Sinulla tulee olemaan vaikeaa lähitulevaisuudessa. Kohtaat erään, jolla on ratkaiseva merkitys kohtaloosi. Et kuuntele häntä, vaan kuljet tietäsi, joka on vähällä päätyä kuolemaan. Viime hetkellä pelastus saapuu, tuntemattoman sinitakkisen naisen hahmossa. Luotat häneen, vaikket tiedäkään, mihin hän sinua vie. Olet kuitenkin oikealla polulla. Haparoit, etsit, ja lopulta löydät.”
Koko ennustajan puheen ajan hänen luokseen tullut nainen on istunut katse alas luotuna. Nyt hän nostaa päänsä. Kuva kristallipallossa samenee, ja hetken päästä pallo on samannnäköinen kuin naisen vähän aikaa sitten astuessa telttaan. Nainen maksaa selvänäkijälle tämän pyytämän korvauksen ja poistuu teltasta. Ulkona on nyt paljon ihmisiä. Taivas on sininen ilman yhtäkään pilveä. Mutta laulu on loppunut. Hän ei voi enää kuulla sitä, vaikka pysähtyykin kuuntelemaan. Se on hukkunut torilla tungeksivien ihmisten puheensorinaan. Nainen katselee ympärilleen. Hänen on löydettävä uudestaan kalpea, punahuulinen sinitakkinen nainen, sillä hän on varma, että ennustaja oli puhunut juuri tästä.
Illan tullen ihmiset torilta alkavat palailla koteihinsa. Mutta hän etsii yhä. Sinitakkisesta naisesta on nopeasti tullut hänelle chimera, jotain, minkä hän haluaa tavoittaa, mutta joka pakenee häntä loputtomiin. Mutta voiko mikään tulla esteeksi, jos palavasti haluaa saavuttaa jotain ja uupumatta tavoittelee haluamaansa?
Palatkaamme kaupunkiin, jossa nyt katulyhdyt valaisevat sitä, mitä hän näkee. Hän tietää, että useimmat eivät näe samalla tavoin kuin hän, eivät sitä mysteeriä, joka kätkeytyy kaikkiin yövalaistuihin kaupunkeihin, joiden yö kutsuu nauttimaan, juhlimaan ainutkertaista elämäämme.
Nainen pysähtyy kadunkulmaan. Minne sinitakkinen katosi? Ihmeekseen ja ilokseen hän huomaa laulajattaren poikenneen läheiseen kahvilaan. Nainen alkaa kävellä edestakaisin kahvilan ikkunan takana herättääkseen kahvilassa istujan huomion. Tämä näyttää syventyneen takkinsa taskusta ottamaansa kirjaan. Mitä hän lukee, sitä nainen ei voi tietää, vaikka niin toivoisikin. Kirja nimittäin saattaisi olla vihje, joka johtaisi hänet lähemmäksi sinitakkista.
Ja silloin, kuin vastauksena hänen ajatuksilleen, hän näkee sinitakkisen poistuvan kahvilasta. Hän piiloutuu nopeasti rakennuksen kulman taakse. Näyttää aivan siltä kuin laulajatar olisi huomannut hänet. Sininen takki katoaa näkyvistä, mutta nyt nainen tietää suunnan. Hän kiiruhtaa torinlaitaan ja toiselle, pienemmälle sillalle, jota pitkin sinitakkinen laulaja nyt kulkee. Tori jää taakse. Nainen kävelee nopein askelin kohti kaupungin ydinkeskustaa eikä päästä hetkeksikään sinitakkista silmistään. Hän tahtoo kohdata tämän. Kuitenkin hänestä tuntuu, että tuo arvoituksellinen hahmo jollakin tavoin haluaisi välttää häntä. Miksi, sitä hän ei tiedä, siitä selvänäkijä ei ollut sanonut sanaakaan. Nyt nainen juoksee, sillä hän ymmärtää, että hän saattaisi kadottaa pakenijan. Sinitakkinen kääntyy äkkiä kulmasta, nainen hänen perässään seuraa tiiviisti. Sitten, odottamatta, laulajatar kääntyy seuraajaansa kohti. Nainen pysähtyy niille sijoilleen, hämmästyen. Toinen lähestyy häntä ja aloittaa laulun. Nainen kuuntelee. Laulu kertoo hänelle suuria asioita elämästä. Sinitakkinen alkaa laulaa kovemmalla äänellä. Nainen ottaa epävarman askeleen kohti laulajatarta. Tämä, yhä laulaen, ojentaa molemmat kätensä. Nainen tarttuu hänen käsiinsä, ja he alkavat tanssia. Vaikka kukaan ei soita, he tanssivat silti; sinitakkisen naisen laulu riittää heille tanssimusiikiksi.
Hetken kuluttua alkaa kaupungin yllä aamulla kaikunut musiikki uudestaan, peittäen alleen sinitakkisen laulajan äänen. He etenevät katua alaspäin. Aurinko paistaa pihan lävitse puutalojen välissä näkyvältä palalta taivasta. Tuolla hetkellä nainen sillan takaa tietää valinneensa oikein. Juuri tämä, hänen tanssiparinsa, hänen oli määrä ollut löytää. Vielä hän ei kuitenkaan ollut saanut vastauksia mieltään askarruttaviin kysymyksiin, mutta hän ymmärtää, että vastausten aika saattaa olla lähempänä kuin hän arvaakaan.
SUODATA
