Pysähtyneiden kellojen talo

Mies kävelee huoneesta toiseen. Talossa ei asu muita kuin hän, tai niin hän ainakin uskoo. Talo on ikivanha, kukaan ei muista, milloin se on rakennettu. Huoneiden seinillä, kaappien ja lipastojen ja pianon päällä, pöydillä ja ikkunalaudoilla on erilaisia kelloja. Mutta ne kaikki ovat pysähtyneitä. Niiden viisarit ja näytöt ovat jääneet eri aikakausien kohdalle. Mies oli kokenut elämässään monenlaista niin kuin me kaikki. Hänen erikoisuutenaan oli se, että jokaisen kellon myötä hänen sisimpäänsä oli painunut jokin muisto. Katsoessaan takanreunalla nököttävää neliönmuotoista muovikelloa hän muistaa erään aamupäivän lapsuudestaan.

Kello takanreunalla näyttäää 9.55 ja hän on lähdössä ulos leikkitoverinsa kanssa. Käy kuitenkin niin, ettei hän pääsekään lähtemään. Hän hyppii salongissa yhdellä jalalla ja törmää varomattomuuttaan äitinsä omistamaan kallisarvoiseen kuvapatsaaseen. Hän kaataa patsaan, joka särkee vieressään olevan ikkunan. Poika saa rangaistukseksi viettää koko tuon heleän kesäpäivän omassa huoneessaan.

Miehen katse viipyilee kellossa. Sitten hän havahtuu muistoistaan ja jatkaa tavanomaiseen tapaansa huoneen silmäilyä. Hän ikään kuin käy kaikki läpi yhä uudestaan ja uudestaan, ja käsittelee ja prosessoi sitä mielessään. Kuin terapiaistunnossa. Seuraavaksi hänen katseensa pysähtyy merelle antavan ikkunan yläpuolella olevaan pyöreään seinäkelloon. Sen viisarit näyttävät viisi minuuttia yli seitsemää. Se voi tarkoittaa iltaa tai aamua, ja hänelle se tarkoittaa nimenomaan iltaa. Kellosta hänen katseensa siirtyy ikkunan taakse merelle.

Se oli eräs onnellinen ilta. Kaikki talon valot oli sytytetty ja ilmassa oli odotusta. Oli viileää, oli syksy. Rannat olivat kirjavat ruskanvärisistä puista, mättäistä ja pensaista. Äiti laittoi keittiössä luumukiisseliä ja isoäiti neuloi sohvannurkassa. Isä ei ollut heidän kanssaan, mutta häntä odotettiin saapuvaksi lähipäivinä. Isä oli ollut jo useita viikkoja merellä, ja jokin aika sitten hän oli lähettänyt toisen laivan mukana sanan, että pian hän jälleen olisi kotona. Kun mies -tuolloin vielä poika- oli katsonut juuri tuota samaa seinäkelloa, se oli näyttänyt viisi minuuttia yli seitsemän. Heti sen jälkeen hän oli katsahtanut ulos hämärään iltaan, ja mitä hän oli nähnytkään: siellä hänen isänsä oli harpponut kohti taloa pitkin, tutuin askelin. Poika oli kiskaissut ulko-oven auki ja juossut isäänsä vastaan, ja tämä oli sulkenut hänet suureen syliinsä.

Mies katsoo merelle ja hymyilee. Sitten hän katsoo uudelleen kelloa. Sama aika, sama hetki. Mitä eroa niillä oikeastaan oli? Ei muuta kuin se, että nyt hän on yksin eikä odota ketään. Mies käy mietteliääksi: vai odottaako hän? Hän pysähtyy kuuntelemaan. Hiljaisuus on kaikkialla hänen ympärillään, ja se puhuu paljon. Se kertoo hänelle salakielellään jotain, minkä vain hän voi ymmärtää. Sitten hän etsii kiihkeästi katseellaan kelloa, jotain toista, joka jälleen toisi hänelle jotain mieleen. Kunnes koittaa ilta, ja iltateen juotuaan hän menee levolle. Hän uskoo heräävänsä seuraavana aamuna uuteen päivään, joka noudattaisi samaa kaavaa kuin lukemattomat edelliset. Hän kuitenkin kokee elämänsä yllätyksen.

Se tunkeutuu hänen tajuntaansa unen lävitse. Tikitys, raksutus, lyönnit, herätyskellojen sointi. Pian hän on täysin hereillä, ja äänet ovat korviahuumaavat. Hän pomppaa ylös sängystään aikomuksenaan tehdä asialle jotain. Hän säntäilee huoneesta toiseen. Ja kellot käyvät. Aivan jok’ikinen aina vanhoista viisarikelloista moderneihin digitaalisiin asti. Hän yrittää nopeasti keksiä jotain, mutta hänelle ei kerta kaikkiaan tule yhtään käyttökelpoista ideaa tai toimintasuunnitelmaa mieleen. Paitsi ehkä yksi. Todellakin. Hän etsii käsiinsä matkapuhelimensa, ja sitä etsiessään hän huomaa yhä uusien aikojen vilahtelevan silmiensä editse.

Kellonpysäyttäjä. Kyllä. Sellainen hänen olisi nyt etsittävä käsiinsä. Voisiko hän soittaa jollekulle, joka auttaisi häntä löytämään kyseisenlaisen ammatinharjoittajan ja kutsua tämän hätiin? Ei. Liian hidasta. Odottaessaan hän ehtisi tulla hulluksi kaikkien hirvittävää ääntä pitävien kellojen kanssa. Ehkäpä hän voisi yrittää omin avuin pysäyttää kellot? Hän lähestyy arkaillen ensimmäistä aikarautaa. Se on rannekello, joka oli kauan lojunut korurasiassa käyttämättömänä. Hän poimii kellon tarkasteltavakseen. Mitä aikaa se näyttääkään? Silloin hänen mieleensä nousee uusi, aivan mullistava ajatus: kenties hänen pitäisi yrittää selvittää, mikä on oikea aika. Niin, aiemmin, pysähtyneiden kellojen keskellä eläessään, muistoihinsa vajonneena, hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi sitä. Mitä aikaa talon ulkopuolella elettiin ja mikä merkitys sillä olisi hänelle?

Hän tekee päätöksensä. Hän jättää talonsa ja kaikki sen kellot käymään omia aikojaan ja lähtee ulos. Hän suuntaa kulkunsa pihasta läheiselle maantielle. Siellä häntä vastaan kävelee huolettomannäköinen parrakas mies. Mies, tuo kellojaan paennut, esittää vastaantulijalle kysymyksen:
”Paljonko kello on?”
Parrakas mies katsoo häntä, ja hänen silmänsä tuikkivat veitikkamaisen ystävällisesti:
”Mitä sinä kellosta ja ajasta välität? Katso ympärillesi, kaikki on aivan hyvin, vaikka maailmassa ei olisi yhtäkään kelloa eikä kukaan tietäisi aikaa.”
”Ai”, mies vastaa hölmistyneenä. Mitään muuta hän ei saa sanottua.
Silloin vastaantulija jatkaa heilauttaen kättään laajassa kaaressa:
”Lähde minun mukaani. Unohdetaan aika ja aletaan elää.”

Nämä sanat kuultuaan pysähtyneiden kellojen talossa asunut mies ymmärtää, ettei sillä, paljonko kello on, ole todellakaan hänelle mitään merkitystä. Ja niin hän jättää haalistuneet muistonsa taakseen ja lähtee tämän vapautusta ajan kahleista saarnaavan miehen mukaan.