Astuin varovaisesti näkymättömän rajan ylitse. Tämä oli dreamland. Täällä elämän värit olivat kirkkaammat ja nauru iloisempaa. En enää kaivannut totuttua, samana jatkuvaa ja jokapäiväistä, vaan olin jättänyt sen taakseni.
Aurinko paistoi rakennusten ikkunoihin saaden ne kiiltämään. Olin saapunut Pariisiin edellisenä iltana, jolloin oli satanut kaatamalla ja kadut olivat täyttyneet litisevistä askelista ja ilma hengityshuuruista. Olin pitänyt sadetta porttikongissa, jonne oli etsiytynyt myös kaksi naista ja yksi mies. Naiset näyttivät tuntevan toisensa, ja heidän keskustelunsa muuttui hetki hetkeltä vilkkaammaksi, kädet tulivat mukaan havainnollistamaan ja tehostamaan lausuttuja sanoja. Tai pikemminkin puhetulvaa, ajattelin. Mies puolestaan oli vaiti. Hän katsahti minuun kerran ja näytti sitten keskittyvän tuijottelemaan sateeseen. Huokaisin. Minulla oli päässäni hattu, joten sade oli kastellut hiukseni vain latvoista, jotka olivat hieman kihartuneet saadessaan kosteutta. Mietin, pitäisikö minun parannella ehostustani ja olin jo ottamassa puuterirasiaa laukustani, mutta luovuin ajatuksesta. Sadetta saattaisi jatkua ties kuinka kauan, ja meikkini tärveltyisi välittömästi kun joutuisin viimeistään hämärän laskeutuessa jatkamaan matkaani.
Suljen silmäni hetkeksi. Silloin kuulen vain sateen äänen edessäni olevaa katukiveystä vasten ja aistin noiden kolmen tuntemattoman lämmön ympärilläni. Naiset keskustelevat edelleen kovaäänisesti, mutta se ei häiritse minua. Uppoudun ajatuksiini. Tai ehkä jonkinlaiseen levolliseen ja seesteiseen ajatuksettomuuteen. Lähistöllä sijaitsevan katedraalin kellot kumisevat. Avaan silmäni. Tahtoisin pois, tahtoisin liikkeelle. Kuin toivomukseni olisi jossain kuultu, sadepisarat alkavat putoilla harvempaan. Toinen naisista kurkistaa kulman taakse. Hänen moitteeton kampauksensa olisi taatusti kärsinyt, jos hän ei olisi ehtinyt ajoissa suojaan. Hänellä ei kuitenkaan näytä enää olevan syytä huoleen. Naiset astuvat ulos porttikongista. Kuulen toisen heistä sanovan vaimeasti ”mademoiselle aux lèvres rouges”. Hänen ystävättärensä kääntyy, katse viivähtää hetken minussa, ja he poistuvat näkyvistä. Mietin, mahdoinkohan herättää huomiota jollakin tavoin. Sitä minun on kuitenkin vaikea uskoa, näytän varmasti harmaavarpuselta monien pariisilaisten naisilmestysten rinnalla.
Mies seisoo edelleen vieressäni, vain parin askelen päässä. Hän ei ole vilkaissutkaan minua koko tuona aikana, jonka olemme siinä seisoskelleet, mutta nyt hän yllättäen tekee sen. Tai kenties se ei olekaan vilkaisu, paremminkin pitkä arviointi. En silti tunne oloani vaivautuneeksi, sillä katse on ystävällinen ja sen mukana tulee hymyntapainen. Taas minusta näyttää siltä kuin huuliani katseltaisiin. Äskeisen naisen sanat ”punahuulisesta neidistä” jäävät askarruttamaan minua. Hipaisen vaistomaisesti suutani sormillani. Niihin jää huulipunaa, tietysti.
Sade on nyt korvautunut utuisella auringonpaisteella. Mies vieressäni hymyilee hieman enemmän. Hän katsoo minua kysyvästi. Nyökkään, ja astumme ulos porttikongista.
”Saanko tehdä teille seuraa?” mies kysyy kummallisen mutkattomasti. Mietin viisi sekuntia, hymyilen vuorostani ja vastaan:
”Toki.”
Seine välkehtii kävellessämme hitaasti katua pitkin.
”Minne olette matkalla?” mies kysyy.
Ensimmäiseksi mieleeni tulee vastata ”majapaikkaani”. Yhtä totta on kuitenkin se, mitä sanon ääneen:
”En oikeastaan minnekään. Tänä iltana minulla ei ole mitään erityistä tekemistä. Lähdin huvin vuoksi kävelylle.”
Saatan arvata, mitä mies seuraavaksi sanoo.
”Siinä tapauksessa rohkenen kysyä, saisinko tarjota teille juotavaa jossain, mademoiselle?”
Pidän tauon ennen kuin vastaan:
”Se olisi miellyttävää, kiitos.”
Mies osoittaa minulle lasiseinäistä kahvilaa, jonka valot loistavat kullankeltaisina pehmeässä, hämärtyvässä illassa. Menemme sisään. Kahvila on melkein täynnä, mutta onnistumme löytämään pienen kahden hengen pöydän. Teemme tilauksemme ja ahtaudumme ihmisten ja puheensorinan lävitse istumaan. Mies etsii puhelimensa takintaskustaan. Hän näyttää näppäilevän nopean viestin. Laittaessaan puhelintaan pois hän hymyilee minulle, nyt jo enemmän.
”Kuka te olette, hyvä neiti, ja mitä te teette?”
”Ehkäpä voitte yrittää ottaa selvää, kuka olen, mutta toiseen kysymykseenne vastaan saman tien: Minä kirjoitan.”
Mies katsoo minua hetken sennäköisenä kuin olisin juuri puhunut hänelle kieltä, josta hän ei ymmärrä sanaakaan. Hän sanoo:
”Kirjoitatte. Se on hyvin haaveellista työtä.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, seuralaiseni jatkaa:
”Oma työni on samankaltaista kuin teidän. Luon uusia maailmoja. Haaveilen. Teen sen eri tavoin kuin te.”
Katson häntä odottaen jatkoa. Mies kuitenkin vaikenee, juo hieman espressoaan ja näyttää seurailevan elämää kahvilan ulkopuolella. Kadut pimenevät ja Pariisin valot erottuvat selvemmin. Haluaisin miehen jatkavan. Haluaisin hänen kertovan, mitä hän tekee ja millä tavoin hän luo uutta. Mutta hänen seuraava siirtonsa yllättää minut, aivan kuin ensimmäinen katse porttikongissa. Lopettamatta kahviaan hän nousee ylös.
”Haluaisin näyttää teille jotain.”
Hänen äänessään on vilpitöntä innostusta ja salamyhkäisyyttä, joka kiehtoo minua. En sano mitään, nyökkään ja hymyilen vaan. Tästä saattaisi alkaa seikkailu. Ja seikkailuja minä pohjimmiltani rakastin.
Nousemme siis molemmat ylös ja jätämme kahvilan. Mies huikkaa kadulla taksin. Hänen silmänsä loistavat ja hän hymyilee. Hymyilen takaisin.
”Tiedätkös”, hän sanoo silmät tuikkien,” on ihmisiä, jotka haluavat antaa jollekulle aivan ainutlaatuisen lahjan. Syntymäpäivälahjan esimerkiksi. He ostavat lahjan saajalle lentolipun Pariisiin. Kun hän saapuu tänne, häntä odottaa terminaalin edessä taksi. Kukaan ei kerro hänelle, minne taksi häntä vie.”
Silmäilen miestä. Tunteeni vaihtelevat uteliaan kiinnostuneisuuden ja oudoksunnan välillä. Katselen ulos taksin ikkunasta. Vähitellen valot muuttuvat räikeämmiksi, punaisiksi, keltaisiksi ja valkoisiksi. Sex. SEX. Näen Moulin Rougen. Se on juuri sellainen kuin kuvissa. Olemme tulleet Pigallen kaupunginosaan.
”Tässä me jäämme pois”, mies sanoo, maksaa ja astuu ulos. Seuraan häntä hieman vastahakoisesti.
”Tänne”, mies selittää, ”taksi tuo nämä ihmiset. Minä organisoin tätä toimintaa. Olen sen alkuperäinen keksijä ja alullepanija. Ennen kuin lahja ostetaan, haluan tietää, onko lahjan saaja aikaisemmin ollut Pariisissa. Yleensä hyväksyn mukaan vain sellaisen, joka ei ole täällä käynyt, mutta joka on aina unelmoinut niistä lukemattomista mahdollisuuksista, jotka täällä odottavat.”
Alan ymmärtää, joskin minun on vaikea uskoa, että tällaista on olemassa. Haavekauppaa. Vedän henkeä.
”Mutta miksi Pigalle? Miksi tuotte ihmiset juuri tänne?”
”Katsos, kun haaveet on tehty jaettaviksi. Täällä se mitä parhaimmin onnistuu.”
En vieläkään täysin ymmärrä. Miksi kaikista Pariisin kaupunginosista juuri tämä? Mies vaikuttaa arvaavan ajatukseni ja sanoo:
”En väitä, että muut arrondissementit olisivat millään tavoin toisarvoisia. Puhun vain mistä tiedän. Tämä on minulle parhainta Pariisia.”
Mies kertoo minulle, että tänne saapuvat ovat usein hieman elämän murjomia ja toivovat kaikessa hiljaisuudessa iloisempaa ja elämysrikkaampaa elämää. Ennen kuin ihmiset ja tapahtumat kulkevat heidän ohitseen ja hetkeen tarttuminen on liian myöhäistä. Yleisellä tasolla tänne meidän yhteiseen maailmaamme syntyvät ihmiset tahtovat tehdä ja olla jotain, mistä heidät muistetaan. Ja sen lisäksi, että he haluavat jättää jäljen maailmaan, he myös odottavat, että maailma jättäisi jälkensä heihin, jotta he tietäisivät käyneensä täällä. Nimittäin mitä enemmän ihminen olemassaoloaan miettii, sitä selvemmin hän ymmärtää, että olemme vain läpikulkumatkalla. Matkalla, joka on jotain suurta, mystistä ja kallisarvoista, sillä mistään muusta missään muussa todellisuudessa kukaan ei voi sanoa mitään varmaa.
Mies heilauttaa kättään kohti edessämme avautuvan Pigallen iloja.
”Ja tänään olemme täällä.”
Sitten hän katsoo minua merkitsevästi. Tuolla hetkellä ymmärrän yhä enemmän. Kaikki täsmää. Vaikka en haluaisi olla siitä tietoinen, mies on koko ajan puhuessaan viitannut hienovaraisesti myös minuun. Jotenkin hän tietää tai aavistaa. Sen, että tämä on ensimmäinen matkani Pariisiin. Sen, että elämä ei ole kohdellut minua lempeästi. Sen, että huomenna on syntymäpäiväni. Ja sen, että…
Mies keskeyttää ajatusketjuni.
”Keho, jossa kaiken kooemme, on meille hyvin merkityksellinen. Sanoisin, että Pigalle on Pariisin kehollisin alue.”
Hän naurahtaa ajatukselleen huomatessaan huvittuneen ilmeeni ja jatkaa:
”Samanaikaisesti täällä voi kohdata ehdotonta henkisyyttä. Joku tulee tänne ainoastaan kävelemään. Se voi olla hänelle syvällinen, transformatiivinen kokemus. Pigalle ruokkii yksinäisiä sieluja lukuisin tavoin.”
Seisoskelemme ja katselemme ympärillemme. Minuutit kuluvat. Sitten mies sanoo:
”Minä myyn ihmisille sitä, mitä he ovat koko siihenastisen elämänsä ajan odottaneet ja toivoneet.”
”Siinä tapauksessa varmaankin tunnette Pigallen paremmin kuin omat taskunne. Olette eräänlainen opas – ymmärsinkö oikein?”
”Sinne päin. Nimittäisin itseäni kokemusasiantuntijaksi. Olen asunut täällä jo kauan, ja alue on tullut minulle kovin tutuksi. Asiakkaitteni lailla olen haaveilija minäkin enkä koskaan saa tarpeekseni täällä vallitsevasta ilmapiiristä, joka on täynnä toiveita, lupauksia, kauneuden kaipuuta ja väliin pettymystä. Viihdyn täälä kuin Quasimodo kellotornissaan, kaipaamatta muualle.”
Miehen sanat saavat minut tunnistamaan itsessäni aivan kuin hänen osittaisen vastakohtansa. Juurettoman, mutta samanaikaisesti siivettömän kuljeskelijan joka ei oikein tunne olevansa kotona missään. Ja silloin mieleeni ponnahtaa upouusi ajatus: Entä jos tämä voisi olla minunkin kotini? Jäisinkö tänne kauppaamaan itsensä etsijöille haaveita? Kirjoittaisinko näin omalle tarinalleni uuden luvun? Antaisinko Pigallen tehdä minusta jotain muuta kuin mitä nyt olen?
SUODATA
