Oveeni koputetaan. Kun avaan sen, tunnen näkymättömän läsnäolon. Pelkään, odotan. Katsoessani taakseni näen, että en ole vielä vetänyt huoneeni verhoa pois ikkunan edestä. Ovi sulkeutuu. Joku on tullut sisään. Katan puiselle kirjoituspöydälle kaksi kahvikuppia ja laitan vedenkeittimen päälle. Sen ääni täyttää aamun hiljaisuuden. Näen, kuinka violetti kevättakki asettuu ovensuussa olevaan naulakkoon. Se kahisee hieman; se on jotain kallista kangasta. Pelkoni on kadonnut, ja istuudun näkymättömän vieraani viereen sängynlaidalle. Katonrajasta kajastaa valoa.
Kattoikkuna. Minä kuulin sen kautta alkavan kevään ja lintujenlaulun. Minä kuulin myös Hänen äänensä. Se kutsui lähtemään ulos, koska sade oli lakannut. En ollut kuitenkaan vielä valmis. Minulla oli monia asioita hoidettavana täällä sisällä. Vielä en ollut täysin vapaa seuraamaan Häntä. Ikkunoita peittävät paksut, koristeelliset verhot saivat huoneen näyttämään hämärämmältä kuin se todellisuudessa olikaan. Olin siirtynyt romantiikan aikakauteen. Mietin, mitä voisin tehdä tuolla toisella puolella, tuolla, jonne kattoikkuna näytti johtavan. Tunsin tuoksuja. Ne tulivat alemman kerroksen aamiaishuoneesta ja läheisestä leipomosta. Ne tulivat putipuhtaista hansikkaista ja hatuista, jotka olin asetellut parvekkeelleni kuivumaan. Olenko oikeassa: Onko totuus tällä kertaa lähempänä kuin omat ajatukseni? Koputtaako joku ovelle – joku, jolle voin epäröimättä avata, jonka käteen tarttua ja astua sateen huuhtelemaan vielä utuiseen aamuun? Silti. Minun on jäätävä. Vielä hetkeksi. Alan tanssia jostain kaukaa kuuluvan musiikin tahtiin. Pyörin ympäri, kohotan käteni, silmäni ovat puoliavoimet; pystyn näkemään todellisuuden osittain. Ja se, mitä näen, miellyttää minua. Musiikki, joka kattoikkunasta kantautuu, vie minua mukanaan. Vielä vähän aikaa, vielä tämä tanssi.
Lopulta olen ulkona. Lennän tummassa yössä korkealla kerrostalojen välissä. Etsin jotain. Kadut ovat autioina. Ihmiset nukkuvat näihin aikoihin, nythän on kello 3.30 aamuyöllä. Jatkan lentämistä kunnes saavun suuren puiston yläpuolelle. Silloin vähennän korkeutta, ja kohta olen maassa pehmeällä, kasteisella nurmella. Sade saa puiston puut ja kukat tuoksumaan voimakkaasti. Kaikki penkit ovat märkiä. Kuljeskelen lampuin valaistussa puistossa, ja mieleni on samanaikaisesti levoton ja rauhallinen. Minusta tuntuu, että aivan pian kohtaan jonkun.
Ja todellakin: pyöreäksi leikatun puun takaa ilmestyy joku. En erota häntä kokonaan pimeässä. Kun hän astuu lampun valoon, näen, että hän on nainen, ehkä viisissäkymmenissä. Nainen on mielestäni eriskummallisen näköinen, kuin karnevaaleista karannut. Hänellä on päässään kevyt hattu, joka on koristeltu värikkäillä höyhenillä ja leveillä satiininauhoilla. Muuten nainen on säähän ja vuorokaudenaikaan nähden varsin niukasti pukeutunut: hänellä on päällään vain vaaleanvihreä toppi, ohut, sininen hame ja kiiltävänvalkoiset ballerinat. Arvelen, että hänen äidinkielensä on jokin muu kuin omani. Jollain tavoin minulle tulee vastustamaton halu tutustua häneen, joten hiljennän askeleitani hänen kohdallaan ja tavoittelen katsekontaktia. Minusta vaikuttaa siltä, että nainen on nähnyt minut koko ajan, myös silloin, kun laskeuduin taivaalta puistoon. Hän näyttää kuitenkin suhtautuvan asiaan rauhallisesti, aivan kuin hänen tielleen tupsahtelisi harva se päivä lentäviä ihmisiä.
Nainen pysähtyy. Minä pysähdyn. Haluaisin sanoa jotain, mutten millään keksi, mitä. Silloin nainen nostaa sormen huulilleen kuin kehottaen minua vaikenemaan. Hän astuu viereeni ja ojentaa kätensä, ja lähdemme kävelemään käsikynkkää pitkin puistotietä. Enää ei ole yhtä hämärää, vaan aamu on valkenemassa. Ilmassa on sumua. Minusta näyttää siltä, kuin tämä puisto olisi muusta todellisuudesta irrotettu sumun kätkiessä sisäänsä siellä kulkevat. Saavumme suihkulähteen luo. Rosoisten, raskaiden kivilintujen suista pulppuaa vettä. Nainen ottaa jostain esiin pullon ja täyttää sen vedellä. Auringonvalo siilautuu puiden siimeksestä ja heijastuu veteen. Tämä paikka on hyvin kaunis, mietin mielessäni. Katsoessani ylöspäin näen korkealla taivaalla jonkun. Hän lentää, hän on ihminen. Näen, että hän hiljentää puiston yläpuolella. Aikooko hänkin laskeutua tänne?
Puistoon laskeutuu todellakin uusi vieras. Hän tähyilee ensin meitä hämärältä, unensiniseltä taivaalta, vähentää sitten korkeutta, ja kohta hän jo on kanssamme. Hänkään ei tiedä, kuinka hän tänne päätyi, hänkään ei pysty muistamaan. Sitten varjoista astuu esiin lisää ihmisiä, jotka liittyvät seuraamme. Löydämme puiston kätköistä huvimajan, jossa aloitamme juhlan, jota me kaikki olemme odottaneet.
Ja sitten koittaa jälleen aamu, muttei enää sellainen kuin se, mihin olemme tottuneet heräämään, vaan aamu, jona aloittaisimme mystisen vaelluksemme kohti sitä, mikä on ikuista. Emme ole varmoja matkamme määränpäästä, mutta ymmärrämme, että meidän on joka tapauksessa lähdettävä, seurattava merkkejä ja kuljettava, vaikka joskus ei huvittaisikaan. Tienvieressä on suuri, vaaleanpunainen nallekarhu, jolla on keltainen rusetti kaulassaan. Se on muisto, joka kuuluu yhdelle meistä. Joku toinen maalaa menneen elämänsä kuvat ja värit eteensä annetulle paperille. Sillä aikaa kun värit kuivuvat hän itkee unohduksen virtaan ne kyyneleet, jotka kerran olivat jääneet itkemättä. Kun hänen silmänsä taas ovat kuivat, hän on valmis liittymään toisten joukkoon ja etsimään kokosydämisesti Kaikista Arvokkainta. Hänestä puhutaan viimeisten aikojen kirjassa. Kirja on siellä, minne ihmiset etsiytyvät, missä he kokoontuvat ja aloittavat yhteisen neuvonpidon. Kirja kirjoittaa itse itseään, joskus nopeammin, joskus hitaammin, mutta yhtä kaikki se kirjoittaa. Siihen kootaan puistoon yöllä saapuvien lentäjien elämäntarinat eikä niitä koskaan luovuteta sivullisten luettaviksi. Sillä lentäjät, jotka tuntevat toistensa luonteen syvällisemmin kuin vielä nyt voivat aavistaa, osaavat säilyttää heille uskotut salaisuudet ja totuudet.
SUODATA
