Mustatakkinen korppimies ylittää vuoret ja vuonot ja seilaa halki suuret syvät vedet päästäkseen kertomaan minulle tarinansa. Hän oli kerran ollut tappaja. Siitä ajasta hänellä oli jäljellä vain nuhruinen takkinsa ja mustaakin mustempi omatunto. Hän oli kuitenkin onnistunut tunnustamaan, että oli muutakin kuin valta ja vauraus, joita hän oli entisessä elämässään tavoitellut kaikin ajateltavissa olevin keinoin. Tavattuaan kultahiuksisen Slender womanin hän oli hullaantunut täydellisesti. Eikä pelkästään kohtaamastaan henkilöstä, vaan myös siitä tunteesta, jonka tämä harvinainen tapaaminen hänessä herätti. Ja siitä riemusta, joka hänet valtasi, kun hän sai jälleen lentää ihmemaahansa. Mikään ei ollut enää kaukana, ei yksikään siunattu ja taivaallinen asia. Hän odotti seuraavaa lähtöä kokosydämisesti. Hän oli päässyt lentämisen makuun ja rytmiin, ja valkoiset linnut ympäröivät hänet hänen etsiessään kauneutta. Mutta jos kaikki olikin jo siinä, miksi hän enää etsisi?
Tällä välin Slender woman oli saanut uudet hiukset ja uuden tehtävän. Hänen tuli kirjoittaa runoja ja laulaa, vaikkei hän osaisikaan, sillä kaiken perusta oli rehellinen ja perinpohjainen yrittäminen. Eikä mikään ollut tuntunut vaikealta sen jälkeen, kun hän oli tavoittanut oikeantyyppisen mielentilan ja ikuisesti lentävän ajatuksen, joka ei jättäisi häntä koskaan. Hän nostaa katseensa tekstistä ja katsoo ulos. Vuorenrinteillä on rakennuksia, joiden valot pilkottavat hämärässä, sumuisessa aamussa. Häntä väsyttää hieman, mutta hän jatkaa kirjoittamista, koska hän tietää, että sitä kautta väsymys poistuisi. Joku kulkee viisi kerrosta alempana kadulla suojatien yli ja laulaa. Myös Slender woman tapailee säveltä. Silloin, aivan samalla hetkellä kun se alkaa muodostua hänen huulillaan, hän saa soiton. Se tulee toisesta maailmasta, joka ei ole hänen. Hän antaa puhelimen soida pitkään ennen kuin lopulta vastaa. Soittaja on joku heistä, jotka hän oli tavannut vuosia sitten aikana, jona hänen nimensä ei vielä ollut Slender woman.
Hän alkaa pakata laukkuaan lähteäkseen. Ulkona on nyt kirkas auringonpaiste eikä vuorenrinteille rakennettujen talojen valoja enää pysty erottamaan. Jos mustatakkinen korppimies olisi täällä tänään, hänellä olisi tälle paljon sanottavaa. Runo, jonka hän tuolla hetkellä luo, välittää hänen ajatuksensa, joskin hieman epätäydellisellä tavalla. Ikkunasta paistaa valo ja joku hymyilee hänelle. Kasvot peittävät koko ikkuna-aukon, ja ne ovat hyväntahtoiset. Kuinka hän olikaan päätynyt tällaiseen maailmaan? Se alkoi siitä, kun hän eräänä aamuna noustessaan vuoteestaan tajusi, ettei ollutkaan tutussa sängyssään, vaan jossain aivan muualla. Hetken aikaa hän oli vain maannut ja yrittänyt hahmottaa ympäristöään. Kaappi oli oudossa paikassa. Vaatekomeroon johtava ovi oli erilainen kuin tavallisesti, ja se oli raollaan, josta näkyi jotain vihreää. Hän muistaa, mitä silloin tapahtui: Hänen uteliaisuutensa herää, ja hän nousee sängystä ja astelee ovelle. Oven takana on valkoinen kartano ja ikuisen kesän maa. Puhelin on pöydällä siinä huoneessa, jossa hän oli herännyt. Hän ei kuitenkaan tunnista sitä omakseen, joten hän päättää jättää sen pöydälle ja kävellä suoraan ovesta kesän maahan. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä. Täällä hän saattaisi kohdata jonkun merkittävän, mahdollisesti mustatakkisen, jota myös korppimieheksi kutsutaan. Katsoessaan taakseen hän näkee, että ovi, josta hän oli tullut, on kadonnut. Sen paikalla on vehreitä puita, joiden välissä virtaa joki.
Huoneen ikkunasta näkyy risteilyalus. Sen pystyy näkemään, vaikka on yö, ja näkymä muistuttaa sen katselijaa jostain. Yöstä, joka päättyy ja jolla on loppu, vaikka sitä onkin joskus vaikea ymmärtää. Lasihyllylle on asetettu viinilaseja alassuin. Hän kääntää niistä yhden, kaataa itselleen tyrnimehua ja pyörittelee lasia sormissaan kuin yrittäen arvioida viinin laatua ja makua. Hän juo hitaasti. Korppimies. Hän ei ollutkaan unohtanut. Joskus vuosia sitten se oli tapahtunut, ja tuon yön muisto oli edelleen hänen aivan kuin esine, josta ei tahdo luopua, vaikka se muuttuukin vanhanaikaiseksi ja ympäröiviin vaatimuksiin nähden hyödyttömäksi ja käyttökelvottomaksi. Korppimiehen sulka, pitkä ja musta, oli edelleen hänen kirjoituspöydällään kynätelineessä. Hän ottaa sen käteensä ja sivelee sitä sormillaan. Ei, hän ei unohtaisi koskaan. Korppimiehen lento mustan yön keskellä, kuin valona, joka oli sarastanut hänen elämäänsä, jota hän oli enimmäkseen vihannut. Nyt siitä oli tullut hänelle arvokas lahja, josta hän ei vapaaehtoisesti luopuisi, ja jonka hän halusi käyttää hyvin ja oikein. Mutta mitä oli tapahtunut korppimiehelle?
Tumman, yössä heilimöivän hiljaisen viljapellon yllä näkyy hahmo. Se kaartelee hetken aikaa kunnes laskeutuu pellonlaitaan. Taivas näyttää rauhalliselta, myrskyä tai sadetta ei ole enää näkyvillä. Korppimies lähtee astelemaan pitkin pellonreunaa kulkevaa kapeaa polkua ja muuttuu kulkiessaan ihmisen kaltaiseksi. Hänen siipensä pienenevät kadotakseen vähitellen kokonaan, hänen viittansa kutistuu, ja harmaat ja valkoiset vaatteet tulevat sen tilalle. Näin hän voisi liikkua ihmisten keskuudessa huomiota herättämättä. Tuuli puhaltaa leutona hänen kasvoilleen, joista välittyy rohkeus, levollisuus ja luottamus. Vaikka hän tietää, että hänellä on tehtävä edessään, hän tietää myös, että saisi apua sen täyttämiseen. Mikään ei jäisi ennalleen, vaan kaikki muuttuisi paremmaksi ja maailmasta tulisi valoisampi ja turvallisempi. Näin he tahtoivat hänen toimivan, nimittäin he, jotka olivat saatelleet hänet matkaan, he, joiden parista hän oli lähtenyt. Siellä oli hänen kotinsa, kaikki, mitä hän kaipasi, ja minkä puolesta hän oli valmis hylkäämään jotain vähemmän hyvää, vaikka toisarvoiset asiat houkuttelivatkin häntä aika ajoin. Sinne oli jäänyt hänen perheensä: äiti, isä, kaksi pikkusiskoa ja yksi veli. Tavallaan hän ei enää kaivannut heitä, koska hän oli valmistautunut siihen, mikä häntä odotti. Hän tiesi, että hän saattaisi jäädä sille retkelleen, kuolla taistelun melskeessä, tahtojen taistelun, jossa kysyttiin aseidenkäyttötaidon sijasta henkistä kanttia ja erityiskykyjä, joilla vastustajasta tehtäisiin vaaraton ja hänen pahat aikeensa tehtäisiin tyhjiksi. Toisaalta hän tiesi yön lempeässä sylissä kulkiessaan, ettei hän ollut vielä kovin pitkällä, vaan vasta alkutaipaleella, ja sen vuoksi hänen olisi säilytettävä rohkeutensa ja mielentyyneytensä, jos aikoi onnistua. Hän pysähtyy saapuessaan koskenpartaalle, istuutuu ja heiluttelee jalkojaan kohisevan veden yläpuolella. Vähitellen aurinko alkaa kohota kukkuloiden takaa. Edessä on hiekkadyynejä. Joku on rakentanut rannalle hiekkalinnan, joka tuulen puhaltaessa pysyy paikallaan kuin oikea linnoitus. Korppimies kävelee vedenrajaan ja huuhtoo kuklkiessa likaantuneet saappaansa. Ja hän ymmärtää, mitä tarkoittaa rakastaminen teoin ja totuudessa, ei pelkästään sanoin ja puheessa.
Hän oli saapunut perille. Vihdoinkin. Täällä pienessä satamakaupungissa, maisemissa, jonne saavuttiin Uuden-Seelannin luontoa muistuttavan majesteettisuuden halki, hän tiesi löytäneensä sen, mitä hän oli pitkään tuloksetta etsinyt niin monesta maailmankolkasta. Koti. Mitä se hänelle merkitsi? Ehkä sitä, että ihmiset ympärillä olivat jollain selittämättömällä tavalla tuttuja, vaikka hän ei ollut tavannut heistä ketään koskaan aikaisemmin. Suut hymyilivät, kädet kohosivat, hattuja nostettiin kun tervehdittiin häntä, tuntematonta. Ei hän ollut tottunut missään sellaiseen tuttavallisuuteen, mutta se miellytti häntä. Ehkä hän voisi jäädä tänne. Ainakin joksikin aikaa.
Slender woman ja korppimies sulautuvat runoilijan tahdosta toisiinsa ja ympäröivään maailmaan. Taustalle jää kaikista kaunein meri, jolla ei koskaan tavata kalastajia. Siellä seilaa loputon määrä laivoja, joilla on vaaleanpunaiset ja valkoiset purjeet, ja ilmassa lentää parvi maailman suurimpia lokkeja, joita useimmat ihmiset pelkäävät. Santa on hehkuvanvalkoista ja hopeanharmaata, ja jalkapohjiin sattuu, jos sille astuu ilman sandaaleja. Lounaistuuli puhaltaa lämpimästi ja kuin vaivihkaa. Se tuo viestin kaukaiselta kansalta maailman ääristä. Kukaan ei muista, milloin viesti oli matkaan lähtenyt. Useita kirjekyyhkysiä oli kuollut matkalla, ja aina ne oli vaihdettu uusiin. Ne olivat lentäneet hurmeisten taistelukenttien yllä, rauhaisissa vihreissä lehdoissa, kuuman Intian kuun alla ja sinisten unien merillä.
Korppimies vetää verhon pois ikkunan edestä ja kohtaa itsensä. Hän katsoo peiliin, mutta se on vain kuvajainen. Hänen todellinen kuvansa on erilainen. Siinä on enemmän tummia sävyjä, toisinaan heleitäkin, mutta enimmäkseen raskaita ja autereisia, sumeita ja vaikeasti erotettavia. Hän kaataa itselleen juomaa ja kohottaa lasin huulilleen. Marokkolainen minttutee oli juoma, joka toi hänen mieleensä lämpimässä Afrikassa vietetyt vuodet tai kuvitelmat sellaisista. Oikeastaan hän oli pohjoisen kasvatti, joka tiesi, kuinka paljon vaatetta oli pakattava mukaan, jos halusi lähteä yön yli kestävälle retkelle pakkaseen tai pitemmäksi aikaa pulkkamäkeen. Hänen muistoissaan taivas kuusimetsän yllä oli tummansininen, ja lapset valmistautuivat lähtemään koteihinsa leikityn päivän jälkeen. Maisema ei sillä kertaa paljastanut, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Jäljelle jää taulunkaltainen maisema ja hiljaisuus, jossa vain Jumala puhuu. Ja se puhe ymmärretään sydämen puheeksi, joka on ihmisen korville kuin musiikkia ilman instrumentteja ja säveltä. Mutta kaikki ymmärtävät sitä.
SUODATA
