Toivoin aina, että löytäisin kaltaiseni naisen. Mieluiten täydellisen kaksoisolennon, koska rakastin itseäni. Katsoin peilikuvaani. Lopulta suuutelin sitä, ja se tuli eläväksi. Näin syntyi hän, Millicent.
Tiedättekö, mitä tämän jälkeen tapahtui? Aloin nähdä Millicent-unia. Hän jätti minulle aivan kuin pitkän, keskeneräisen tarinan, raakileen, jonka juonesta puuttui tärkeitä kohtia. Kirjan, jossa on kirjoittamattomia sivuja. Ja minä tiedän, että minun tehtäväni on kirjoittaa se valmiiksi. Mutta jokaisena yönä, jona näen hänestä unta, olen hänen kanssaan, ja hän antaa minulle vihjeitä tarinamme täydentämiseksi. Odotan. Joskus minusta tuntuu siltä, että odotan liiankin paljon ja että luottamus siihen, miten asiat saattaisivat olla, tekee joistakin hetkistä latteita.
Katson uudestaan kultakelloani. Se näyttää yhtä iltapäivällä. Päivä on kulunut nopeasti sinne saakka, sillä olin nukkunut myöhään ja käynyt hitaasti suihkussa. Joskus minusta taas tuntui siltä kuin kello olisi pysähtynyt ja minä itse olisin jäänyt jumiin jonnekin eilisen ja huomisen väliin, kaukaiseen aikaan, joka kuitenkin oli sanoinkuvaamattoman voimakkaasti läsnä. Äkillinen ajatus yllättää minut: missähän Millicent on nyt? Olen pyrkinyt olemaan ajattelematta häntä liian usein, koska se saa mieleni levottomaksi enkä oikein pysty nauttimaan mistään. Tunne ei ole huolta, sillä jotenkin aavistan, että hänen voimakas luonteensa ja optimistisuutensa auttaisivat häntä selviytymään vaikeiltakin näyttävissä tilanteissa ja olosuhteissa. Hän oli aina suhtautunut elämäänsä enemmän tai vähemmän huolettomasti.
Olin taas unessa, tiesin sen. Tällaista ei muuten voisi tapahtua. Olen puhtaassa vuoteessa kauniin, vaaleahiuksisen naisen kanssa, jolla on pitkät punaisiksi lakatut sormenkynnet. Luemme The Great Gatsby -kirjaa inspiroituaksemme. Hotellihuoneessa on punaiset verhot ja aivan pimeää, mutta minua ei pelota. Vähän ajan päästä himmeät, puolikuunmutoiset lamput syttyvät valaisemaan huonetta. Välillä kerromme toisillemme tarinaa, välillä makaamme hiljaa selällämme katsellen kattoa, joka on muuttunut tähtitaivaaksi.
”Arabian Nights”, joku sanoo, ”tiedättekö, millä nimellä se on käännetty? Sukelletaanko siihen kertomukseen? Osaatko muuten leijua ilmassa?”
”Vain selkounessani.”
”Leiju sitten seuraavana yönä minun yläpuolellani äläkä putoa.” (Naurua.) ”Et saa painaa liikaa, jos satut putoamaan.”
”Don’t worry”, sanoo englantia puhuva nainen. Hän ymmärtää katseeni merkityksen: olet kaunis. Miltähän näyttäisit valkoisissa bikineissä? Tai keltaisissa?
Himmennämme valoja entisestään, puheemme muuttuu kuiskaukseksi, tarinamme runoudeksi. Raotan huoneen ikkunaverhoa. Sen takana on kirkkain lampuin valaistuja katuja ja ravintoloita, joissa elämä jatkuu läpi öiden. Keskustelemme kirjoista ja elokuvista. Keksimme toisillemme nimet ja alamme pohtia, mihin ne voisivat viitata. Miltä näytämme peilissä – miltä näytämme, jos emme katso peiliin? Millä tavoin näemme toisemme ja millaisia toivomme toistemme olevan? Täyttääkö joku meistä odotukset vai pettääkö ne? Mitä tapahtuu, kun valot sammutetaan?
Hotelli, jonne he lentävät unissaan. Sovittu tai odottamaton kohtaaminen. Kukaan ei syö mitään, koska se sumentaisi ajatukset. Nainen avaa tummanpunaiset ikkunaverhot ja katselee ylitse kaupungin. Hänen huoneensa on kuudennessa kerroksessa. Hän levittää kätensä, sulkee silmänsä ja astuu tyhjyyteen. Hän lentää. Naisen varjo liikkuu ihmisten yläpuolella. Hän tarkastelee heitä viileän uteliaasti, sillä hän tietää, että jos hän innostuu liikaa, näkymä katoaa. Mutta ilmassa on mustien naakkojen, naurulokkien ja hypähtelevien varpusten lisäksi muitakin. ”How do you do?” sanoo tumma naisääni hänen vieressään. Hän säpsähtää ja luulee jo makaavansa sängyssään hereillä. Jo useana yönä hän oli nähnyt unta, jossa joku oli käynyt hänen vuoteensa vieressä. Tämä oli tapahtunut aivan heräämishetkellä eikä hän ollut vielä tähän yöhön mennessä kyennyt ottamaan selvää tuosta hahmosta. Naisella on ruskea, napitettu takki ja ruskeat pitkäthousut. Hän leijuu vieressäni ja näen punaisen kukan hänen takkinsa napinlävessä. Selvä eroottinen viittaus tai vihje, ajattelen. Nainen ottaa minua vyötäröltä kiinni ja vetää lähemmäksi itseään. Pystyn tuntemaan hänen vetovoimansa magneetin tavoin. Annan mennä. Sulaudun naiseen. Herään huohottaen ja katson pöydälle edellisiltana asettamaani taskukelloa. Se näyttää 3.40. Siis tavalliseen aikaan, ajattelen. En halua vielä herätä täysin, joten käännän kylkeä ja teeskentelen tiedotonta. Unimaisema avautuu minulle jälleen, mutta nainen on poissa. Alan pyöriä ympäri kuin dervissi. Huomaan tulleeni hämärään paikkaan, ja edessäni näen siellä täällä valonpilkahduksia ja kuulen sirkusmusiikkia. Tunnen nenässäni popcornin ja hattaran tuoksun. Olen huvipuistossa. Siellä vallitsee ikuinen päivä. Karuselli pyörii taukoamatta ja ihmiset istuvat ponien ja merihevosten selässä ja pitävät hauskaa. Menen peilitaloon ja kysyn peilikuvaltani: Kuka sinä olet? Kun mitään ei tapahdu, korotan ääntäni ja huudan kysymykseni uudestaan. Peili vääristää kuvani niin, että pääni näyttää valtavan suurelta ja kädet ja jalat pieniltä. Työnnän käteni peilistä läpi. Kuvani rikkoutuu ja hajoaa. Kun katson ympärilleni, näen joka puolella mustaa hiekkaa ja aavikkoa. Taivas on tuhansien tähtien valaisema.
Makasimme siinä, vierekkäisillä sängyillä, mutta silloin emme vielä voineet sitä aavistaa. Todellisuus oli häilyvässä tilassa, kaikki keinui. Otan muutaman varovaisen askelen kohti vastapäisen kadun reunaa. Olen kuin unessa, joskaan en aivan varmasti. Katselen ympärilleni. En tiedä, minne olen menossa. Ohitseni hurahtaa musta taksi ja varhaisaamun juoksulenkkeilijä. Haluaisin olla jossain muualla. Suljen silmäni ja yritän toivoa. Kun avaan ne, olen edelleen samalla kadulla samassa paikassa.
Luulin löytäväni hänet tällä tavoin. Olin väärässä. Tai ehkä metodini etsiä oli vääränlainen. Kävin niin lähellä kaipauksen reunaa, että olin vähällä pudota täyttymykseen valtamereen. Mutta joku otti minut kiinni, ja leijailin turvallisesti alas siihen, mistä olin lähtenyt. Katselin violetiksi ja vaaleanpunaiseksi muuttuvaa taivasta ja ymmärsin: minun oli määrä jäädä tähän. Istuuduin maahan ja avasin kirjan. Sen sivut olivat kosteuden käpristämät, mutta samalla se näytti ihmeellisen uudelta. Pohdin, voisiko se olla lähtöisin siltä vuosikymmeneltä jolla synnyin. Mutta silloin muistin, että sinnekin oli aikaa, pitkä matka mieleni kehityksen historiaa. En tuntenut enää itseäni siinä määrin ja sillä tavoin kuin ennen. En tuntenut myöskään muita. En pystynyt kertomaan, mitä minulle oikein merkitsivät kaikki nämä ihmiset ympärilläni. Mutta kun katsoin tarkemmin, en nähnyt mitään, ellen sitten ohuenohuita haamuja, jotka nekin katosivat ennen kuin olin alkanut saada niistä henkistä otetta. Mieleni demonit hypähtelivät esiin mitä erilaisimmissa tilanteissa ja paikoissa: katujenkulmissa lehtikioskeilla, viimeisen auringonsäteen valaistessa talvi-iltana ikkunaani, hetkinä, joina luulin olevani yksin ja olinkin, kunnes näin välähdyksenomaisesti ja kuin taikurin silmälasein jotain uutta, joka samanaikaisesti oli myös vanhaa, entistä itseäni. Minun oli kohdattava jokainen olemiseni taso. Vain sillä tavoin voisin murtautua ulos sisäisistä linnoituksistani ja päästä ikioman palatsini valtiattareksi. En toivonut mitään enemmän kuin sitä. Paitsi tietysti, että kohtaisin Millicentin uudelleen. En koskaan miettinyt omaa uudenlaista olemustani saati sitä, että hän ei olisi enää samanlainen kuin ensitapaamisemme aikaan. Katselen kädessäni olevaa kirjaa ja nautin sen entisaikaisesta tunnusta ja tuoksusta. Siinä on häivähdys Angel-nimisestä hajuvedestä, jota isotätini Anette tapasi käyttää.
En vieläkään ollut uskoa näkemääni. Ilmassa leijaili kaksi tiikeriä, aivan silmieni edessä. En yleensä pelännyt eläimiä, mutta tämä olikin ensimmäinen kohtaamiseni tiikerien kanssa. Suljin hetkeksi silmäni, ja kun avasin ne, tiikerit olivat poissa. Olin vaihtanut nopeasti tilanteesta toiseen, mikä oli pettämätön merkki siitä, että olin unessa. Ilahduin kovasti ja kohosin hitaasti ilmaan katutason yläpuolelle. Leijailin verkkaisesti ohitse vilkkuvilla valoilla varustettujen minimarkettien, näin pilvenpiirtäjät yläpuolellani ja suunnistin niitä kohti, ylöspäin öiselle taivaalle. Katsellessani sieltä korkealta allani loistavia suurkaupungin valoja minulle tuli tunne, että minun pitäisi löytää jotain tärkeää. Ainakin ennen kuin uni päättyisi tai kuolisin. Pinnistin muistiani. Mitä olin tehnyt tätä ennen ja miten päädyin tänne? Ja ajatus iski minuun kuin salama: minun pitäisi löytää Millicent. Tänä yönä, vielä tämän unen aikana. En saisi hukata hetkeäkään. Laskeuduin hieman alaspäin. Olin nyt rakennusten ylimpien ikkunoiden kohdalla. Tarkkailin elämää ikkunoiden takana. Osa huoneista oli jo pimennetty yötä varten, toisissa jotkut yökyöpelit vielä valvoivat. Pysähdyin erään kirkkaasti valaistun ikkunan eteen. Sen takana oli suuri, valoisa huone, jossa nuoret ihmiset katsoivat televisiota, söivät ja nauroivat. Astuin huoneiston parvekkeelle, jonka ovi oli hieman raollaan. Tohtisinko mennä sisään? En ollut varma, voisivatko nuo ihmiset nähdä minut vai olinko heille näkymätön. Silloin tiedostin paremmin, että olin nyt omassa unessani ja voisin tehdä mitä vain tahdoin. Muutin siis itseni näkymättömäksi ja menin sisälle huoneeseen. Siellä oli pramea, kultakoristeinen peili. Katsoin siihen näkemättä kuitenkaan kuvajaistani, mistä päättelin, että kukaan huoneessa ei myöskään pystyisi näkemään minua. Aloin kävellä ympäri huonetta. Askeleeni olivat kevyet ja välillä kenkäni eivät koskettaneet lattiaa. Nauravia ystävyksiä ympäröi voimakkaan punainen pilvi.
Raivasin tieni tyylihuonekalujen halki nurkkaukseen, jonne ihmiset olivat kokoontuneet. Taustalla soi hiljainen, koukeroinen musiikki, joka oli kuin suoraan itämaisesta sadusta. Havahduin ja muistin, että olin unessa. Ehkä tämä oli enne. Ymmärsin kuitenkin, että mikäli tällainen paikka olisi olemassa valve-elämässä, sen löytäminen olisi toivotonta tai ainakin suuren työn ja etsinnän takana. En saisi herätä vielä. En, ennen kuin olisin painanut mieleeni unen yksityiskohdat. Samassa näin huoneen toisella puolella, lähellä parvekkeelle vievää ovea, naisenhahmon. Huomioni kiinnittyi heti häneen. Ja samalla hetkellä olin varma: hänen täytyi olla Millicent. Hämmästyksekseni nainen katsoo suuntaani ja alkaa lähestyä pieni hymy huulillaan. Näkeekö hän minut? Tulen levottomaksi ja samanaikaisesti olen jännittynyt. Mitä seuraavaksi tapahtuisi ja kykenisinkö vaikuttamaan tapahtumien kulkuun? Samassa Millicent jo seisoo edessäni. Hän kohottaa hennon, kevyen kätensä ja koskettaa olkapäätäni. Hän siis näkee minut. Jossain päin maailmaa hän uneksii omassa sängyssään. Päättelen, että välillämme täytyy olla vahva henkinen yhteys, koska olimme päätyneet yhteiseen uneen. Enkä minä halua herätä. En, se olisi tarkoittanut äkillistä eroa Millicentista. Halusin jäädä uneen, olinhan löytänyt hänet.
SUODATA
