Hänen tyypillinen tilauksensa oli lähes poikkeuksetta americano large. Hän katselee ympärilleen ottaen välillä pienenpienen siemauksen kupistaan kuin tunnustellen sen makua, vaikka kahvi oli hänelle tuttuakin tutumpi juoma, piriste, josta hän oli erittäin myönteisessä mielessä täysin riippuvainen. Sisään kahvilaan astuu laihanpuoleinen nainen. Hän istuutuu neidin vieressä olevaan pöytään punaisen kahvikuppinsa ja croissantinsa kanssa. Nainen nappaa pöydältä sokerisirottimen, ja neiti katselee hämmennyksen ja kauhun tuntein kuinka hän pitelee sitä useamman sekunnin ajan ylösalaisin kahvikuppinsa päällä. Sitten nainen alkaa ahnaasti syödä leivonnaistaan. Kahvilassa on ylisokeroitua kahvia juovan naisen ja neitimme lisäksi kaksi muuta asiakasta. Toinen heistä, mieshenkilö, istuu ikkunan edessä korkealla baarijakkaralla edessään avattu kannettava tietokone. Toinen, niin ikään mies, syö jotain rinkelin, pullan tai viinerin kaltaista. Kahvilan ulkopuolella hedelmienmyyjät järjestelevät laatikoitaan ja valmistautuvat palvelemaan asiakkaita. Neiti, johon vastikään tutustuimme, jää vielä kahvilaan croissant-naisen ja miesasiakkaiden lähdettyä. Hän tähyilee vaivihkaa ympärilleen: olisiko joku unohtanut kahvilaan kirjan, ehkäpä kepeän englanniksi käännetyn romaanin? Kenties jopa pokkariversiona, jolloin se mahtuisi vaivattomasti neidin matkatavaroihin. Kahvilan ovesta astuu tuoksujen ja espressokoneen hurinan vaikutuspiiriin uusia asiakkaita. Eräs saapuvista katsahtaa neitiin ja hymyilee. Hänen silmänsä ovat suuret ja ne on korostettu paksulla ripsivärillä. Tämä nuori nainen on pukeutunut punaiseen polvipituiseen hameeseen ja mustaan, väljään takkiin, joka laskeutuu kauniina hänen ylleen. Hän näyttää tilaavan jonkin erikoiskahvin, joka tuodaan hänelle pöytään korkeassa lasissa, jonka päällä on piripintaan asti vaahtoa. Katsahtaessaan ulos neiti huomaa, että ilma on synkistynyt. Pian ensimmäiset sadepisarat tipahtelevat katukiveykseen. Sade yltyy nopeasti, ja hetken päästä se on muuttunut kaatosateeksi. Vesi valuu pitkin kahvilan ikkunoita. Neiti katselee ulkona kulkevia ihmisiä, joista osalla on sateenvarjo, kun taas sateen yllättämät näyttävät pistävän juoksuksi etsiessään suojaa. Sitten tulevat ensimmäiset salamat. Ne valaisevat hetkeksi kahvilan. Joku astuu sisään ravistellen märkää sateenvarjoaan. Hän tekee tilauksensa ja valitsee pöydän, johon neidillä ei ole näköyhteyttä. Se on suuren viherkasvin takana aivan perimmäisessä nurkassa. Samassa tulee pimeää. Neiti ymmärtää aivan yhtä nopeasti kuin kahvilan valaiseva uusi salama, mitä on tapahtunut: sähkökatko. Nurkkapöydästä kuuluu vaimeaa sadattelua asiakkaan juuri saatua juomansa pystymättä sitä pimeässä nauttimaan.
Pimeyttä kestää pitkään, niin pitkään, että se tuntuu kokonaan päättymättömältä. Sitten neiti, nähdessään ulkoa heikkoa valonkajastusta, päättää poistua kahvilasta. Pimeyden hälvetessä hänen silmiensä eteen avautuu toisenlainen näkymä. Hän ei ole enää samalla kadulla, ei samassa korttelissa eikä kaupunginosassa kuin kahvilaan tullessaan. Katsellessaan ympärilleen ja kuunnellessaan ihmisten puhetta hän havaitsee sen itselleen vieraaksi. Kuitenkin, kuin väistyvän unen lävitse, hän kykenee erottamaan sanan sieltä, lauseen täältä. Katsoessaan ylös kohti taivasta hän näkee jyhkeän, ikiaikaisen katedraalin pilviä hipovan silhuetin. Kaupunkia peittää sumu, johon ohikulkijat katoavat toinen toisensa jälkeen. Neiti päättää varmistaa, voisiko hän vielä löytää kahvilan, jossa pimeyden kestäessä istui. Niinpä hän kävelee samaa katua takaisinpäin mielestään samaa reittiä, jota oli tullut. Kahvilan hän todellakin näkee, ja se on valaistu. Se ei kuitenkaan ole sama kahvila. Kurkistaessaan sisään ikkunasta hän näkee harmonikansoittajan nurkkapöydässä, samalla paikalla, jonne vielä jokin aika sitten kiroileva asiakas oli jäänyt. Myöskään kahvilan sisustus ei ole entisensä. Nyt sen värit ovat voimakkaammat, iloisemmat, selkeämmät, tuoleissa ja pöydissä ei ole missään sellaista kohtaa, josta maali olisi kulunut. Ihmiset, joita kahvila on melkein puolillaan, ovat iloisia ja hilpeitä. Neiti miettii hetken, vilkaisee vielä kerran ympärilleen, ja astuu takaisin kahvilaan, tai siihen uudempaan versioon, joka nyt seisoo hänen edessään. Hän kävelee tiskille tehdäkseen tilauksensa. Tiskin takana seisova tarjoilija viheltelee ja kuivailee vastapestyä kahvimukia pyyhkeeseen. Hän kehottaa saapunutta istuutumaan mieleiselleen paikalle, hän tulisi kohta palvelemaan. Neiti valitsee pöydän läheltä harmonikansoittajaa, sillä hän pitää musiikista. Tarkkailtuaan kotvan aikaa kahvilan asiakkaita hän muistaa, ettei ole vielä päässyt tekemään tilaustaan. Samassa hänen eteensä ilmestyy annos vahvannäköistä espressoa sirossa posliinikupissa. Neiti voisi vaikka vannoa, ettei hän ollut nähnyt kenenkään tuovan sitä pöytään. Siinä kuppi kuitenkin on, ja sen enempää järkeilemättä hän nostaa sen huulilleen. Silloin hän huomaa, että vaikka hän välittömästi tuntee juoman virkistävän vaikutuksen, se ei oikeastaan maistu miltään; se on kuin ilmaa, jota hän hengittää. Tuokion asiaa ihmeteltyään hän ottaa uuden kulauksen, ja se on aivan samanmoinen kuin ensimmäinen. Voiko siis jokin, mikä ei tunnu eikä maistu miltään, oikeasti piristää ja tehdä olon mukavaksi?
On hyvin todennäköistä, että hän on siirtynyt omalta aikatasoltaan ja todellisuudentasoltaan jollekin toiselle. Niin hän päättelee, sillä vaikka kaikki, mitä hän näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee, on hänelle näennäisesti vierasta, on siinä siitä huolimatta jonkinlainen tuttuuden vivahde. Mutta mikä sai aikaan tällaisen keikahduksen todellisuudesta toiseen? Sitä hän miettii juodessaan täysin mautonta, mutta silti ihmeellisellä tavalla virkistävää juomaansa. Siirtymällä täytyy olla jotain tekemistä rajuilman ja sen mukanaan tuoman pimeyden kanssa. Mutta mikä saa aikaan pimeyden – tai kuka? Oliko tässä nyt jotain yliluonnollista pelissä? Siinä tapauksessa hän luopuisi päättelyistään suosiolla, sillä mikä hän oli määräilemään tai arvioimaan itseään suurempien voimien syitä ja vaikuttimia. Häneltä pääsee syvä huokaus. Jollain tavalla hän kuitenkin tuntee olonsa hyväksi. Ei pelkoa, ei epävarmuutta, ei tokkuraisuutta eikä vihaa tai ahdistusta. Kaikki on hyvin maailmoista parhaimmassa. Niin joku älykkö joskus sanoi. Neiti naurahtaa. Hänellä oli siis nyt kokemusta kahdessa erilaisessa, joskin toisiaan monessa suhteessa muistuttavassa todellisuudessa elämisestä. Voisiko hän enää sanoa, kumpi niistä oli hänen omansa, kumpi todempi? Näissä mietteissä hän vilkaisee ikkunasta ulos. Taivas on tummunut ja sille on kerääntynyt myrskyä enteileviä pilviä. Nyt, neitimme ajattelee. Hän osaa jo tulkita merkkejä, joten hän uskoo pian tapahtuvan jotain. Hän laskee tyhjän kupin lautaselle.
Ja totta tosiaan. On oikea hetki. Maiseman ääriviivat alkavat vähä vähältä himmentyä, värit haalistua, todellisuus muuttua ohuemmaksi ja läpikuultavaksi. Kahvilassa puhuvien ja nauravien ihmisten äänet kuuluvat yhä sumeampina eikä sanoja enää pysty erottamaan. Kuin hypnoosissa neitimme siirtyy kahvilan ovelle. Tuolla hetkellä vain hän itse on todellinen, muu on nukkekodin ja huteran pahvirakennelman kaltaista. Käveltyään jonkin matkaa kahvilasta poispäin valkoisessa sumussa hän tajuaa, ettei viipyisi enää kauaa. Sitä hän ei kuitenkaan kykene tietämään, mitä sumun takana on. Rohkeana hän siitä huolimatta kävelee edelleen, eteensä näkemättä. Tätä se on, mitä hän oli toivonut: kauneutta ja seikkailua. Vesipisarat tipahtelevat hänen kasvoilleen, ja lopulta hän näkee valoa. Kävellessään sitä kohti hän tuntee suurta iloa, ekstaasia muistuttavaa. Ja kun sumu lopulta haihtuu kokonaan, hän näkee edessään kesän. Hän istuutuu laiturinpäähän, jota reunustavat lumpeenkukat. Aurinko on korkealla ja sen vieressä rajuilmanjälkeisellä taivaalla näkyy kirkasvärinen sateenkaari. Tämä ei ole se maa, josta hän on kotoisin, ei liioin se, josta hän hetki sitten lähti. Tämä on jotain aivan toisenlaista. Ja täysin varmana siitä, että tänne hän tahtoo jäädä, hän sulkee silmänsä ja nukahtaa laiturille.
SUODATA
