Building without exit

Olen monikerroksisessa virastorakennuksessa. En tiedä, milloin sinne tulin enkä sitä, milloin lähden. Harhailen rakennuksessa ja yritän löytää reittiä portaikkoon ja ulos. Ihmisiä kulkee ympärilläni kiireisinä. He eivät näytä välittävän minusta eivätkä huomaavan, että en kuulu sinne. Olen ulkopuolinen ja kuin näkymätön. Näen valkoisilla laatoilla päällystetyn näköalatasanteen, jossa ei ole kaiteita. Sinne johtava ovi on auki. Sivuutan tasanteen ja onnistun löytämään rappukäytävän. Se kuitenkin johtaa vain toiselle maisematasanteelle ja siitä edelleen toiseen portaikkoon. Missään ei näy hissiä. Lopulta päätän kysyä joltakulta, kuinka rakennuksesta pääsee ulos ja kadulle. Silloin, aivan kuin ympäristöni jollain tavoin vastustaisi ajatuksiani, kaikki katoavat ympäriltäni.

Olen yksin tyhjässä virastossa. Asetun istumaan johtajanpöydän taakse. Pöydällä on kynätelineitä, muistilappuja, vesilaseja ja…puhelin. Se on vanhanaikainen lankapuhelin. Minusta näyttää siltä, että se on niin sanottu sisäinen puhelin, tarkoitettu rakennuksen sisäisiä yhteydenottoja varten. Nostan luurin korvalleni ja painan nappia, jonka kohdalla on kirjaimet, joiden merkitystä en tiedä. Melkein heti toisessa päässä vastataan, mutta kielellä, jota en ymmärrä. ”English?” kokeilen. Mutta silloin toisesta päästä kuuluu vihainen sanatulva, edelleen tuolla vieraalla kielellä, ja puhelin suljetaan. Kokeilen toista nappia. Tällä kertaa pääsen keskustelemaan englanniksi. Käy ilmi, että myös muilla tuossa rakennuksessa on samankaltainen ongelma kuin minulla. Myös toiset etsivät uloskäyntiä. Pysyn linjoilla, ja keskustelukumppanini vaihtuu. En ole varma, millaisten ihmisten kanssa puhun, mutta minusta tuntuu, että olisi epäkorrektia kysyä heiltä mitään henkilökohtaista tällaisessa yhteisessä pulmatilanteessa. En myöskään ole varma, tietävätkö he, kuka minä olen.

Selkäni takana alkaa kuulua yhä yltyvää sateen ääntä. Laskiessani luurin hetkeksi pöydälle ja katsoessani taakseni näen, että taivas on saanut harmaan ja mustan sävyjä. Juuri nyt en haluaisi olla kadulla, eihän minulla ole edes sateenvarjoa. Itse asiassa kaikki, mitä minulla on, koostuu vaatteistani. Silloin keksin kokeilla takkini taskuja. Ehkä sieltä löytyisi jotain, mikä auttaisi tilanteen ratkaisemisessa. Ja tosiaan: povitaskussa on pieni nauhuri. Mietin, miten voisin sitä käyttää, ja samalla pysyn linjoilla. Ensimmäinen askel, niin minusta tuntuu, olisi löytää sinne, mistä tuo sisäinen puhelu tulee. Mietittyäni tovin mieleeni tulee ratkaisuntapainen. Kerron puhelimeen, että katkaisen puhelun hetkeksi ja soitan pian uudestaan. Sitten napsautan nauhurin päälle ja alan äänittää omaa puhettani. Lopetettuani poistun huoneesta toivoen, että sanomani löydettäisiin ja kuunneltaisiin.

Olen taas rappukäytävässä. Tällä kertaa näen hissin, jonka ovessa oleva kyltti kertoo, että se on epäkunnossa ja sitä korjataan parhaillaan. Paikalla ei kuitenkaan näy sen enempää korjaajia kuin muitakaan ihmisiä. Minusta alkaa tuntua siltä, kuin koko rakennus olisi näkevä, kuuleva ja tunteva, ja yrittäisi estää kontaktit sisällään olevien ihmisten välillä. Harhailen jonkin aikaa portaikossa. Näen sen seinien kapeista ikkunoista, että ulkona sataa edelleen. En keksi enää mitään hyvää toimintatapaa ja minua hieman kaduttaa, että katkaisin keskusteluyhteyden ja lähdin huoneesta. Silloin kuulen hieman alempaa rappukäytävästä askelia. Seinään ilmestyy ihmisen varjo. Sydämeni alkaa lyödä kiivaammin. Minua pelottaa. Jään seisomaan paikoilleni. Kun varjon omistaja ilmestyy kulman takaa, minusta näyttää siltä, kuin hän ei pystyisi näkemään ympäristöään. Sokea ehkä? Mies haparoi käsillään seiniä ja kaidetta. Hän vaikuttaa kuulevan, että portaikossa lähettyvillä on hänen lisäkseen joku muukin. Sanon tavallista kovemmalla äänellä: ”May I help you?” Samalla unohdan itseni ja hätäännykseni, sillä ymmärrän, että tuolla toisella on vieläkin vaikeampaa. Mies jähmettyy paikoilleen, kuuntelee. Hän ei sano mitään, mutta pyrkii lähemmäksi minua. Kun jo melkein tunnen hänen hengityksensä kasvoillani, hän kysyy: ”Who are you?” Silloin näen, että hänellä on mukanaan jokin esine. Nauhuri. Olen varma, että hän on käynyt samassa virastohuoneessa kuin minäkin ja löytänyt pöydälle jättämäni nauhurin. Ja todennäköisesti kuunnellut siihen jättämäni viestin. Minussa herää toivo, joka syntyy toisen ihmisen kohtaamisesta, yhteydestä häneen. Kerron nimeni, ja miehen kasvoille syntyy hymy. ”I know who you are”, hän sanoo. Tartun häntä kädestä ja autan viereeni portaalle istumaan. Näen ikkunasta, että kaatosade on laantunut tihkuksi. Näen myös, että hissin ovessa ei ole enää kylttiä. Ilostun, nousen ylös ja kokeilen painaa nappia. Hissi pysähtyy siihen kerrokseen, jossa olemme. Ohjaan sokean miehen kädestä pitäen hissiin ja menen itse perässä. Painan nappia, jonka kohdalla lukee ground floor/exit.

Yhdessä hujauksessa olemme pohjakerroksessa. Aurinko on alkanut paistaa. Sen pisarat kiiltelevät kadunvarteen pysäköityjen autojen kyljissä. Astumme kadulle. Hyvästelen miehen, ja hän nousee taksiin. Lähden itse toiseen suuntaan hyräillen ja vihellellen. Katsoessani taakseni ja ylös näen ihmisten vilkuttavan minulle virastorakennuksen isosta ikkunasta. Myös näköalatasanteella seisoo joku kättään heiluttaen. Kaikki on niin kuin pitääkin: rakennus oli luovuttanut vankinsa, ja sinne olivat jääneet ainoastaan ne, jotka sinne kuuluivat.