Kun herään, pöydälle on ilmestynyt maalaus. Jonkun on täytynyt tuoda se siihen nukkuessani ilman että olen kuullut mitään. Tarkastelen maalausta. Värit ovat osin kirkkaat, osin haaleat, ja minusta vaikuttaa siltä, kuin taiteilijalta olisivat loppuneet värit kesken työn. Nostan maalauksen ilmaan silmieni korkeudelle. Siinä ovat naisen kasvot, tai paremmin sanottuna osa niistä. Kasvojenilmeestä on vaikea saada selvää. Itse asiassa näyttää siltä, kuin niiden ilmettä, olipa se sitten hymy tai totisuus, ei ole vielä tehty loppuun. Ehkä taiteilijalla ei äskettäin maalatessaan ole ollut vielä selvää visiota, millaiseksi hän ilmeen aikoi, ja hän oli kenties vetäytynyt työstämään ideaansa valmiimmaksi. Mietin hetken. Minulla on kokemusta mitä erilaisimmista kasvojenilmeistä, koska olin kerran ollut näyttelijä, ja meikäläisten on siis omaksuttava milloin mikäkin rooli aina vähäksi aikaa. Ilmeet vaihtelevat kauniista hymystä vuolaaseen itkuun ja irvistykseen. Ehkäpä, ajattelen nopeammin kuin uskonkaan, voisin auttaa taiteilijaa.
Lasken maalauksen pöydälle ja katsahdan ulos. Siellä on lämmin, keltaista ja vihreää hehkuva alkukesän päivä. Menen kaapille, jossa säilytän kaikkea sellaista, mitä yleensä tarvitsen vain harvoin. Löydän avattuja värikynäpakkauksia, käytettyjä vesiväripaletteja, kynänteroittimia, viivoittimia, jo hieman kuivuneita mustekyniä ja lyijykynänpätkiä. Löydän myös erikokoisia ja erivärisiä pensseleitä. Hymyilen. Näillä voisin saada ihmeitä aikaan. Nostelen maalaustarvikkeet ulos kaapista, haen vanhan sanomalehden, paksun sunnuntainumeron, ja levitän sen lattialle. Sitten nostan maalauksen telineeseen. Minun pitäisi olla nopea, koskapa taiteilija saattaisi palata minä hetkenä hyvänsä. Haluan yllättää hänet, joten aloitan työn enempää viivyttelemättä. Kastan pensselin ensin veteen, sitten valitsen vesiväripaletista värin. Tummanpunaista huuliin, pikimustaa kulmakarvoihin ja silmäripsiin. Miten muotoilisin suun, miten saisin siihen kysyvän ilmeen, sillä juuri sellaista oletan taiteilijan yrittäneen ja tarkoittavan. Ilme on vielä kovin epämääräinen. Kenties minun pitäisi jättää se sellaiseksi, tuumin, ainoastaan tehdä väreistä terävämmät ja selkeämmät. Teen liituväreillä taustan sinapinkeltaiseksi ja sen yläpuolelle vaaleansinisen taivaan. Maalauksen kasvot näyttäytyvät ulkoilmassa, joten minun on tavoiteltava kesäisen raikasta tunnelmaa. Maalaan intensiivisesti tovin, sitten tarkastelen aikaansaannostani. Se näyttää hyvältä. Ilme on valmis. Se ei paljasta kuvassa olevan naisen ajatuksia tai sisäistä maailmaa, vaan pysyy katsojalle arvoituksena.
Yhtäkkiä kuulen ulko-oven kolahduksen. Voi ei, ajattelen: nyt hän jo saapuu. En ehdi korjata värejä takaisin kaappiin saatikka itse poistua paikalta. Joudun kohtaamaan taiteilijan silmästä silmään. Hän seisoo jo edessäni ja tajuaa salamaakin nopeammin, mitä on tapahtunut, sen, mitä olen tehnyt. Hän näyttää raivostuneelta. Hän alkaa huutaa kovaan ääneen. Mistä tuollainen päähänpisto kajota hänen työhönsä? Puolustaudun sanomalla, että maalauksen nainen selvästikin kaipasi ilmeen viimeistelyä, ja minulle tuli pakottava tarve tehdä se. Seisomme vähän aikaa kasvotusten puhumatta mitään. Sitten taiteilija kääntyy kiivaasti ympäri ja poistuu huoneesta ovi paukkuen. Kaikesta huolimatta tunnen, että minun piti tehdä juuri se, mitä tein. Maalauksen nainen näyttää nyt minusta kaikin puolin tyytyväisemmältä saatuaan oikeat kasvot.
SUODATA
