Otan salmiakkipussista pyöreän mustan kiekon ja laitan sen suuhuni. Maku tuo minulle mieleen sen, kuinka eräänä iltana lähdin myöhään ulos aikomuksenani vain ostaa suklaalevy. En kuitenkaan ostanut sitä, vaan sen sijaan koin jotain, mitä en osannut odottaa. Nimittäin minua vastaan tuli yövalaistun kioskin ja elokuvateatterin välillä kummalliselta vaikuttava miekkonen. Olisin voinut vaikka vannoa, etten ollut tavannut häntä koskaan ennen, mutta silti hän näytti tuntevan minut ja jopa tietävän nimeni. Minusta tuntui, että hän oli noutamassa minua kanssaan seikkailuun.
Kävimme pitkän keskustelun, joka käsitteli yliluonnollisia ilmiöitä kuten yksisarvisten ilmestymisiä ja epätavallisia tähtiä sekä keijukaisten tanssia mysteereihin vihkiytyneiden ihmisten puutarhoissa. Sitten alkoi ilotulitus, jota kesti jonkin aikaa, ehkä vähemmän kuin miltä minusta tuntui, koska olin niin levoton ja kärsimätön näkemään, millainen seikkailu minua odotti. Kun sitten lopulta viimeisetkin pamahdukset harvenivat ja hiljaisuus laskeutui sen kaupunginosan ylle kuin ohut mutta raskas viitta, miekkonen lähti johdattamaan minua jonnekin.
Vähän aikaa valjujen katulamppujen alla kuljettuamme saavuimme hulppean amerikanraudan luo. Se oli vaaleansininen ja siinä oli valtavan leveä konepelti, ja se vaikutti minusta upouudelta. Samassa huomasin, ettemme olleet kaksin. Auton takapenkiltä nimittäin kurkisteli nainen. Mutta millainen nainen? Sanoisin, että hän ei ollut aivan tavallisimmasta päästä, ei sellainen nainen, joita tulee päivittäin kaduilla vastaan ja jotka palvelevat meitä kauppojen kassoilla ja pankeissa. Tämä nainen oli pienikokoista pantteria muistuttava. Hänellä oli kaunis, tumma iho, ja hän oli vartaloltaan erittäin jäntevä, voimakas ja notkea. Naisen korvat olivat pienet ja kissan korvien tapaiset. En pystynyt näkemään hänen silmiään, koska ne olivat piilossa mustien aurinkolasien takana. Hän piti toista kättään auton ikkunan ulkopuolella, ja siinä oli sytytetty savuke. Panin myös merkille, että hänen hiuksensa olivat erittäin kiharaiset, kuin moneen kertaan permanentatut ja vetyperoksidinvalkoiset, suorastaan häikäisevällä tavalla.
Miekkonen tervehtii naista tuttavallisesti mutta kohteliaasti, ja he vaihtavat ranskalaiset poskisuudelmat. Sitten miekkonen vilkaisee rannekelloaan ja heti perään taivasta. Kääntyen minun puoleeni hän kehottaa minua nousemaan kyytiin. Avaan takaoven ja istuudun naisen viereen. Mies käynnistää auton, nainen heittää savukkeensa pois ja sulkee ikkunan, ja matka alkaa. Tie jota ajamme on aluksi tasainen, kapeahko maantie, eikä vastaantulijoita tai ohittajia ole paljon. Sitten alkaa moottoritie. Mies napsauttaa auton radion päälle, ja sieltä alkaa kuulua letkeää musiikkia. Pantterinainen jammailee vieressäni musiikin tahdissa. Taivas on musta ja täynnä tähtiä. Minulla ei ole aavistustakaan, minne olemme matkalla. Varmaa kuitenkin on, että tästä on tulossa huimasti jännittävämpää kuin suklaannoutoreissustani, jos tämä sellaiseksi olisi jäänyt.
Voin nähdä, kuinka avarissa maisemissa matkatessamme tasangon takaa alkaa päivä valjeta. Nautin aamuruskon katselemisesta. Kun kuljettajamme hiljentää vauhtia ja kuuluttaa jaloittelutauon, tunnen autosta ulos astuessani tuoksun, joka enteilee kesää. Pantterinainen venyttelee käsiään korkealle ilmaan ja haukottelee, ja vasta silloin tulen kiinnittäneeksi huomiota hänen kenkiinsä. Niiden korot ovat korkeimmat, jotka olen koskaan nähnyt. Kengät ovat vaaleankeltaiset ja niitä koristavat hopeiset tähdet ja helmistä muodostuvat pienenpienet kukat.
Olemme taukopaikalla. Mies, jota autossa oleva nainen kutsuu Alfonsoksi, ottaa esiin kalliinnäköisen suklaalevyn tuoden mieleen monien tunteman herra Vonkan. Jaamme levyn, minkä jälkeen jostain kaivetaan esiin samovaari. Teehetken päätyttyä nousemme taas menopeliimme, ja matka jatkuu. Aurinko on noussut korkealle tasangon ylle.
Moottoritie loppuu äkisti, ja olemme kapealla soratiellä. Jossain vaiheessa matkaa minusta alkaa tuntua, että olemme ehkä ohittaneet jonkin näkymättömän rajan. Minua alkaa väsyttää, ja nukahdan. Herättyäni – tai itse asiassa epäilen, olenko sittenkin edelleen unessa – maisema on muuttunut. Kaikkialla auton ympärillä on sinisensävyistä usvaa, kuin harsokangasta. Jostain kuuluu laulua. Se on kutsuvaa, yhtä aikaa pelottavaa ja houkuttavaa, lumottua. Se tuo mieleeni muinaisten tarujen merimiehet ja seireenien laulun, joka heidän kohtalokseen tuli, elleivät he ajoissa tukkineet korviaan. Arvelen tämän kuitenkin olevan jotain erilaista. Katsoessani viereeni näen, että pantterinainen nukkuu. Hän hengittää kevyesti. Silloin huomaan, että kuljettajan paikka on tyhjä. Se on sitäkin kummallisempaa, kun tunnen, että liikumme eteenpäin. Maisemat tosin ovat samanlaiset kuin lentokoneen ikkunasta katsottuna silloin, kun lennetään pilven sisässä: näyttää siltä, kuin kone pysyisi paikallaan, vaikka se tosiasiassa liikkuu erittäin suurella nopeudella. Kysymys kuuluu: missä oikein olemme ja mitä Alfonsolle on tapahtunut?
Erotan usvaverhon lävitse hämärästi jotain. Välillä auto näkyy selvempänä, välillä jokin muu, joka ei kuulu sinne, missä nyt uskon olevani. Se etäinen musiikki, niin, ei se ole enää yhtä etäistä. Olen huoneessa, suuressa salissa. Ympärilläni on tarjoilupöytiä, ne ovat tyhjiä, ja osa niistä on käännetty ylösalaisin. Tunnen, kuinka näkökentässäni tämä sali voimistuu ja auton ja pantterinaisen ääriviivat vähitellen katoavat. Olen siirtynyt jonnekin muualle. Joku seisoo vieressäni.
”Olet herännyt.”
”Missä minä olen?” kysyn, ja jonkinasteinen pettymys valtaa mieleni.
”Olet juhlienjälkeisessä ajassa”, kuuluu vastaus. ”Ympärilläsi tanssittiin ja laulettiin ja naurettiin, syötiin ja juotiin, pelattiin korttia ja soitettiin. Sinä nukuit koko sen ajan. Tässä on suklaalevy, jonka säästimme sinua varten.”
Ojennan käteni ja otan suklaalevyn vastaan. Tässäkö seikkailuni siis olikin? Näinkö se päättyy? Juuri kun olen vajoamassa epätoivon syövereihin, näen salista puutarhaan johtavan lasioven takana hahmon. Kyllä. Hän se on. Miekkonen, joka oli kuljettanut vaaleansinistä amerikanrautaa. Jollain tavoin aavistan, että vaikka hän on siellä, kukaan ei pysty häntä näkemään, eivät muut kuin minä. Nousen lattialta ja asetan suklaalevyn lähimmälle tyhjälle pöydälle. Menen lasioven luo, avaan sen ja astun puutarhaan. Miekkonen on siellä. Hän iskee minulle vaivihkaa silmää ja heilauttaa kättään kehottaen seuraamaan. Puutarhan toisella puolen avautuu todellinen Edelweiss: kirkasvetinen pieni järvi säteilee kesäauringossa. Sen takana on vuoria, ja aivan niiden huipulla pystyy erottamaan lunta. Järveä ympäröi syvänvihreä ruoho ja vuohet laiduntavat sen liepeillä. Kauempana näkyy idyllisiä asuinrakennuksia. Katsoessani taakseni näen, että rakennus, jossa juhlat oli pidetty, on kermanvalkoinen kartano. Se näyttää kuin jostain romaanista irti leikatulta ja tähän maisemaan liitetyltä. Tiroli. Olin aina halunnut matkustaa sinne. Ja nyt olin siellä. Keltaiset ja valkoiset vuorikukat loistavat jalkojeni juuressa. Mitä enää enempää voisin toivoa? Minua kuitenkin askarruttavat sanat, jotka tuo äskeinen tuntematon oli lausunut, sanat pidetyistä juhlista. Ilmeisesti kaikki juhlavieraat olivat jo lähteneet ilman että minulle oli tarjoutunut tilaisuutta tavata heitä. Kaiketi he olivat silti nähneet minut, olinhan nukkunut tuon kaiken keskellä.
SUODATA
