Maailmassa on monenlaisia unelmia, hyviä ja pahoja, ja melkein kaikkea siltä väliltä. Uneksija ei voi aina aavistaa, mitä tapahtuu, jos jokin hänen toiveistaan toteutuu. Ja yllättävän usein käy niin, että unelmien välillä on ristiriita. Jos toivon jotain, sinä puolestasi saatat toivoa aivan päinvastaista, ja jos oletetaan, että minun toiveeni toteutuu, se kenties tarkoittaa, että sinä petyt. Mutta maailmankaikkeus on suuri, ja jos meillä vielä on runsaasti aikaa jäljellä ja jos sen lisäksi ajattelemme optimistisesti, voimme odottaa, että hyvin monet toiveet toteutuvat yksi toisensa jälkeen. Silloin ristiriidat hälvenevät ja päästään yhteisymmärrykseen.
Hän oli uneksinut siitä kauan. Hän oli nähnyt hämärinä, sinertävänvioletteina talvi-iltapäivinä siitä todentuntuisia näkyjä. Eräänä myöhäisenä iltana yön raskaan mustuuden alkaessa hallita kaupungin koteja, puistoja, siltoja ja kirkkoa hän makaa vuoteessaan valveilla. Koko muu perhe on unten mailla. Silloin hän tekee jotain, mikä ei ollut koskaan aikaisemmin tullut hänen mieleensä. Ei hän olisi uskaltanutkaan, sillä enimmän osan siihenastisesta elämästään hän oli ollut pelokas, usein ahdistunut ja moniin asioihin väsynyt ja kiinnostuksensa menettänyt. Saattoi tietysti olla, tai niin ainakin tuohon aikaan ihmisten keskuudessa liikkuvat tontut ja enkelit kuiskuttelivat keskenään, ettei tämä vaitonainen ihmisenalku ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta näyttää myös hänessä niin kuin jokaisessa sielussa asuvaa innostusta ja rohkeutta. Tuo yö on kuitenkin aivan erityinen, ja hän, josta tarinaa kerrotaan, hiipii kotinsa olohuoneen ja keittiön kautta takaovelle ulkovaatteet käsivarrellaan. Hän pukeutuu nopeasti, painaa ovenkahvaa, muistaa napata avaimen mukaansa seinältä avainkaapista, ja niin hän on ulkona. Pihalla on edellisenä päivänä rakennettu lumilinna, joka kimaltelee pakkasessa. Yöhön astunut vetää kylmää ilmaa sisäänsä ja tuntee virkistyvänsä ihmeellisellä tavalla.
Mietteissään hän suuntaa askeleensa kadulle, ja saapuu lyhyen kävelyn jälkeen pikkukaupungin keskustaan. Siellä seisoo suurensuuri, korkea, monin värillisin köynnöksin ja palloin koristettu joulukuusi hopeanhohteinen tähti latvassaan. Öinen kulkija pysähtyy näyteikkunan eteen, josta loistaa lämmintä, keltaista valoa. Ja silloin hän huomaa yllättävän seikan: liikkeen ovi ei ole lukossa niin kuin öiseen aikaan tulisi olla, vaan kutsuvasti raollaan. Kävellessään lähemmäksi hän tuntee sisältä huokuvan lämmön ja kuulee hiljaista musiikkia. Katsoessaan uudestaan näyteikkunaa hän ei näe siinä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vain tuon valon ja nalleja, nukkeja, puisia leluja ja muuta lasten tavaraa esillä. Hänen seikkailunhalunsa ja uteliaisuutensa herää. Onhan nyt joulu, mikä tarkoittaa, että uskomattomilta näyttäviä asioita, ihmeitä, saattaa tapahtua, jos vain kuuntelee tarkasti ja katselee ympärilleen. Hän harkitsee ensin oveen koputtamista, mutta luopuu ajatuksesta ja astuu omalla luvallaan sisään. Hän huomaa olevansa eteisessä. Nyt hän näkee valon kirkkaampana ja musiikki on hieman voimistunut.
Äkkiä eteisen ovi avataan sisältäpäin ja valo häikäisee hänet niin, ettei hän hetkeen pysty näkemään mitään. Kun hänen silmänsä tottuvat valoon, hän näkee edessään naishahmon. Tämä ei sano mitään, ei myöskään liikkeeseen astunut utelias. He katsovat vähän aikaa toisiaan. Sitten nainen pyyhkii märät tai likaiset kätensä esiliinaansa ja tekee tuskin huomattavan eleen päällään vinkaten. Siitä valpas kutsumaton vieras, jolle myös suodaan pieni hymy, ymmärtää, että häntä kehotetaan käymään peremmälle.
Katsellessaan ympärilleen ja tuntiessaan miellyttävän lämmön sormissaan, jotka jo olivat ehtineet pakkassäässä kohmettua, hän näkee, mistä ulos asti kantautunut musiikki kuuluu: huoneen nurkassa on jättiläiskokoinen soittorasia. Varsin pian hän panee myös merkille, että huoneen kaikista ikkunoista näkyy pelkkää pimeää. Outoa, hän miettii. Eikö ikkunoista pitäisi näkyä kaupunki koreassa jouluisessa yövalaistuksessa? Hän pelästyy hieman, mutta rauhoittelee saman tien itseään: ehkä valottomuus on tilapäistä ja ehkä siihen on syynsä. Hän huomaa nyt, että hänet sisään kutsunut nainen ei ole enää huoneessa. Samalla hän näkee, että ovi ulos kadulle on suljettu. Silloin hän, jota tästä lähtien kutsuttakoon nimellä Veljemme, istahtaa tuoliin takan ääreen, jossa tuli kodikkaasti palaa. Hänestä tuntuu siltä kuin hän ei olisi ensimmäistä kertaa tässä huoneessa. Ajatus on yllättävä, ja saa hänet epäilemään aistejaan. Levottomuudestaan huolimatta hän on varma, että huoneessa on jotain sellaista, minkä vuoksi hän tahtoo sinne jäädä, vaikka ei hän täysin ymmmärräkään, miksi hän sinne on päätynyt.
Vähitellen paluun mahdollisuus tuttuun ja turvalliseen sulkeutuu. Valot hänen ympärillään alkavat himmetä, ja kohta hänen valonaan on vain tulen loimu takassa. Ikkunaruudut ovat edelleen pimeät. Silloin nainen palaa huoneeseen. Sanaakaan sanomatta hän kohentelee takkapuita kunnes tuli sammuu. Sitten hän sytyttää taskulampun. Veljemme näkee hänen menevän kirjahyllyn luo ja kohdistavan lampun valokiilan hyllyn keskipaikkeille. Nainen ottaa käteensä paksun kirjan ja avaa sen. Hän istuutuu nojatuoliin ja alkaa lukea.
Teksti käsittelee jotain iloista, mutta samalla haikeaa ja kaukaista, jotain, mikä näkyy kaikille, mutta johon vain aniharva uskoo. Veljemme kuuntelee tarkkaavaisena. Tarinan edetessä hänelle tulee tunne, kuin hän itse olisi sen päähenkilö. Naisen käännellessä kirjan sivuja hänen kuuntelijansa oivaltaa luku luvulta jotain suurta. Hän ymmärtää sen liittyvän kutsumukseensa ja koskevan samanaikaisesti koko ihmiskuntaa.
Kun lukija lopettaa ja sulkee kirjan viedäkseen sen takaisin hyllyyn, hänen kuuntelijansa nousee myös. Hän ottaa naisen kädet omiinsa, puristaa sydämellisesti, kävelee ovelle ja astuu ulos kadulle. Kaupungin valot loistavat juuri sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ennen myymälään ja tuohon arvoitukselliseen huoneeseen joutumistaan. Veljemme kävelee pitkin katua kevyesti, kuin ilmassa. Hän tietää nyt täsmälleen, kuka hän on ja mitä hänen tulee tehdä. Koko maailma on nyt hänen kotinsa ja jokainen, joka osaa toivoa ja kaivata, on hänen ystävänsä. Hän on kuin kuka tahansa kulkija, mutta juuri hänet voimme tunnistaa Veljeksemme.
SUODATA
