Lohikäärmeratsastaja

Se rohkeus, joka minulla oli, oli sinun rohkeuttasi. Olit lahjoittanut sen minulle vuosia sitten silloin, kun vielä elin luonasi. Nyt olen jo maailmalla. En tiedä enää missä milloinkin liikut, enkä aina edes muista mainita nimeäsi silloin, kun teen hyvälaatuisia taikoja.

Oli sateinen aamu. Olin nostanut ikkunan eteen korkean jakkaran, ja istuin katsellen sadetta. Pidin sateesta. Siinä oli jotain samaa kuin minussa. Se itki, se kasteli kaiken tielleen osuvan itkullaan. Minä itkin usein. Kaipuusta, harmista, liikutuksesta, ilosta. Sateen lakattua menin ulos pihalle paljain jaloin. Kylmät vesipisarat tuntuivat virkistävinä jalkapohjien alla. Sitten joku soitti minulle. Hän kysyi, voisinko tämäniltaisen lenkkini jälkeen tulla käymään hänen luonaan. Tärkeää asiaa, kuulemma. Mietin ennen kuin vastasin. Yleensä menin aina kävelyitteni jälkeen suoraan nukkumaan, mutta tuona iltana päätin tehdä poikkeuksen.

Kun tuli ilta, aurinko näyttäytyi kotini vieressä olevan mäen takana. Laitoin jalkaani kuluneet vaaleankeltaiset lenkkitossuni ja lähdin kiipeämään mäkeä ylös. Tullessani sen korkeimpaan kohtaan jäin katselemaan taivaalle. Siellä se oli. Jotenkin olin jo toivonut ja odottanut sitä, vaikkakin hieman epäillen. Korkealla taivaalla osittain pilvien peitossa oli ilmalaiva. Se näytti aluksi valtavankokoiselta pastellinväriseltä yksisarviselta. Sitten sen muoto muuttui. Se sai lohikäärmeen piirteet, hahmon ja värit. Minua harmitti, että oli pilvinen sää, sillä olisin halunnut nähdä sen paremmin. Erotin myös jonkun liikkuvan siellä ylhäällä. Ajattelin, että hänen täytyi olla hyvin rohkea, ja tunsin kateutta siitä, että en pystyisi samaan, koska pelkäsin kuollakseni avonaisia, korkeita paikkoja. Kaiken lisäksi ilmalaiva liikkui koko ajan, joten sen kyydissä matkustavan ja sitä ohjaavan täytyi pitää koko ajan kieli keskellä suuta. Katselin tuota lohikäärmeenmuotoista lentopeliä kunnes se katosi näkyvistäni. Ja vasta illalla, kun olin palannut kävelyltä ja olin jo aikeissa mennä vuoteeseen, muistin, että ystäväni oli kutsunut minut luokseen. Tärkeä asia. Tuumin, että kyllä minun on mentävä, hörppäsin virkistyksekseni lasillisen raparperimehua, heitin ruskean samettitakkini päälleni ja lähdin.

Polun varrella kasvoi mustikoita, kirkkaanvihreää sammalta ja kieloja. Siellä oli myös muurahaispesä, jonka asukit ylittivät omaa reittiään pitkin sen polun, jolla minä kuljin. Tiemme siis kävivät ristiin, ja jotkut muurahaisista eksyivät kenkieni sisään, ja minun täytyi pysähtyä ravistamaan ne pois.

Metsän keskellä oli kaksikerroksinen, joskus aikoja sitten valkoiseksi maalattu talo, joka oli melko rapistuneessa kunnossa. Nousin natisevat portaat ja koputin oveen. Se avattiin, ystäväni seisoi salaperäisesti hymyillen edessäni ja kehotti minua käymään peremmälle. Hän johdatti minut isoon kamariin, jonka keskellä olevalle pöydälle oli katettu posliininen teeastiasto ja pyöreitä, rapeannäköisiä melkein tennispallon kokoisia teeleipiä. Istuuduimme, ja hän kaatoi kuppeihin teetä. Katselin häntä kysyvästi odottaen, että hän alkaisi kertoa, miksi oli kutsunut minut luokseen.

”Tiedätkös, että HÄNEN on nähty liikkuvan näillä seuduilla?”
Olin polttaa suuni kuumalla teellä.
”Oletko varma?” kysyin levottomana.
”Yhtä varma kuin omasta nimestäni.”

Se oli siis totta, ja sitä olin hieman aavistellutkin. Vain HÄNELLÄ saattoi olla sellainen rohkeus, varmuus ja taika, joita tarvittiin muuttamaan tavallinen kauan sitten käytöstä poistettu laiva lohikäärmeeksi ja kiipeämään sen selkään.

”Oletko itse nähnyt häntä?” kysyin, koska halusin saada täyden varmuuden. Puraisin ensimmäisen palan teeleipää.
”En vielä. Hän pysyttelee enimmäkseen katseilta kätkössä. Hän liikkuu vain tiettyinä vuorokaudenaikoina, jotka hän itse määrittelee. Mutta hyvällä valmistautumisella ja moukan tuurilla tai niiden yhdistelmällä hänet saattaisi tavoittaa.”

Vaikenin siitä, mitä olin iltapäiväkävelylläni nähnyt. Kaduin kuitenkin sitä, etten ollut vilkuttanut enkä huutanut hänelle sinne yläilmoihin. Toisaalta, mistä olisin voinut tietää, että se oli hän? Ja olisiko minulla kanttia tavata hänet uudelleen näiden pitkien vuosien jälkeen, uskallusta ehkä nousta ilmalaivaan, jos hän sitä ehdottaisi?

”Mitä voimme tehdä?” kysyn.
”Voisin yrittää puhua jonkun sellaisen kanssa, joka on tavannut hänet henkilökohtaisesti vain vähän aikaa sitten. Voisin yrittää sopia tapaamisen.”
”Erinomaista. Tehdään niin. Lähetä minulle sana heti, kun saat jotain selville. Ymmärrän hyvin, miksi hän piilottelee. Ihmiset eivät näinä aikoina enää usko taikaan, joten häntä saatettaisiin pitää huijarina. Lisäksi tunnen hänet siinä määrin hyvin, että tiedän hänen taatusti välttävän keinolla millä hyvänsä julkisia ”näytöksiä”.”
”Hyvä”, ystäväni sanoo.

Nousemme molemmat ylös, hyvästelen hänet, ja hetken kuluttua olen jo polulla matkalla kotiin. Katsoessani taivaalle näen suurenmoisen auringonlaskun. Ja siellä, pilvien päällä, voin nähdä HÄNET, lohikäärmeratsastajan. Hän etääntyy taas kunnes en enää erota häntä.