On kesäinen iltapäivä, ja ukkosta on ilmassa. Tahdon kokea sen, joten lähden ulos. Laitan jalkaani vaaleanpunaisella ja kimaltavalla hopealla päällystetyt kumisaappaat. Ulkona näyttää hämärältä. Kävellessäni alkaa tipahdella sadepisaroita, niitä tulee koko ajan tiheämmin. Nautin sateesta. Olen ukkosen lapsi. Ihmiset kiiruhtavat sateenvarjojensa kanssa kuka minnekin. Kun kuljen asumattomilta näyttävien talojen ohitse, näen omenapuut kukassa. Näen myös jonkun istumassa pihalla. Iäkkään naisen, jota kukaan ei ole koskaan kohdannut. Häntä ei yleensä voi nähdä, mutta on joitakin poikkeuksia. Jos kuljet puutarhan sivuitse surullisella mielellä etkä usko, että mikään tai kukaan maailmassa voi enää saada sinua iloiseksi, silloin sinulla on hetkellinen kyky kohdata hänet. Tunnet hänen katseensa ja käännyt siihen suuntaan, missä omenapuunkukkien tuoksu on voimakkain. Siellä hän istuu valkoisella penkillä kasvot kaikilta salatun hymyn valaisemina. Mutta ei aivan kaikilta. Ei minulta. Pysähdyn niille sijoilleni ja poimin puusta omenan. Laitan sen kassiini ja avaan natisevan portin. Astun puutarhaan. Kävelen kuin kutsun saaneena sen perimmäiseen sopukkaan, ja koko ajan hänen katseensa seuraa minua. Ja silloin taivas repeää, ja vettä alkaa kohista alas kesän lämmittämään maahan. Sade saa syreenit ja omenapuut taipumaan, niiden kukista ja lehdistä tulee sateen orjia.
Puutarhaa ympäröivän lauta-aidan ulkopuolella ei näy yhtään ihmistä. En huomaa sadetta, koska olen sukeltanut siihen tunteeseen, joka johtaa minua eteenpäin. Odotan iltaa ja yöperhosten kuolemantanssia. Ehkä se tulee olemaan myös minun tanssini. Mutta nyt, nyt olen aivan varma, että joku katselee minua. Ja todellakin, vähä vähältä iäkäs nainen valkoisella penkillä saa hahmon. En ylläty enkä pelkää. Seison litimärkänä ja katson hahmoa edessäni. Minulle on itsestään selvää, että hän on siinä. Unohdan suruni. Otan omenan esiin ja ojennan sitä naista kohti. Hän kohottaa suonikkaan, laihan, ryppyisen kätensä ja tarttuu omenaan. Nainen haukkaa omenasta palasen. Hän hymyilee. Ukkoskuuro lähenee loppuaan: jyrinä ja salama ovat yhä kauempana toisistaan. Nainen ottaa taskustaan kangasliinan ja kuivaa penkin. Nyt minä saatan istua hänen viereensä. Hämärä laskeutuu. Se ei ole enää sadetta ja rajuilmaa enteilevää hämärää, se on todellista yön hämärää. Vaikka yötä kestää tähän vuodenaikaan vain muutaman tunnin, se tuntuu silti oikealta yöltä, jolloin mitä vain voi tapahtua.
Kuin merkin saaneena, kuin yö olisi kuiskannut sen hänelle, vieressäni istuva nainen alkaa saada erilaisia piirteitä. Hänen omenaa pitelevä kätensä alkaa käydä vaaleammaksi, hänen käsivartensa muuttuvat sileiksi ja kimmoisiksi, hänen poskensa saavat kuulaan omenan värin, silmänsä lähteenkirkkaan loisteen ja huulensa kirsikan tumman punan. Hän syö omenan loppuun ja heittää kannan nurmelle. Sitten hän nousee ylös. Hänen askeleensa on kevyt. Katselen häntä lumoutuneena. Minä itse en ole muuttunut miksikään, olen yhä se sama kuin puutarhaan tullessani. Seurailen yöperhosten tanssia tuoksuvien puiden oksistossa ja kukkien luona. Nainen on alkanut tanssia. Hän on kohottanut kätensä sivuilleen vaakatasoon ja pyörähtelee ympäri nurmella. Hän tanssii kohti puutarhasta kadulle ja kaupunkiin avautuvaa porttia. Mutta äkkiä tapahtuu jotain. Ollessaan juuri astumassa portista kadulle nainen kaatuu maahan. Riennän hänen luokseen, vaikka jollakin tavoin aavistan, etten voi auttaa. Nainen makaa maassa väännellen käsiään ja jalkojaan. Kumarrun hänen puoleensa ja nostan hänet maasta. Kannan hänet takaisin valkoiselle penkille, jolla olimme istuneet. Sitten lähden. Tiedän, että olen tehnyt sen, mitä minulta odotettiinkin. Ollessani jo portilla menossa käännyn katsomaan taakseni. Penkki on tyhjä. Mutta minä jatkan matkaani kohti kaupungin sydäntä keveällä mielellä. Suruni on poissa. Nähtyäni elämäntanssin en enää tahdo pois. Tahdon tanssia oman tanssini maailmassa, vaikka kerran joutuisinkin puutarhaan, josta en enää pääsisi takaisin korjaamaan sitä, mikä on mennyttä.
SUODATA
