Pitkä merimatka on takana, ja tunnen vieläkin keinuvani. Löydän nukkumapaikan kannelta. Siellä on myös muita makuupusseineen, ja heidän hilpeä naurunsa rikkoo iltayön hiljaisuuden. Meri on aivan tyyni. Rannalle ankkuroidusta aluksesta pystyn näkemään kaupungin, jonne olimme tulleet. Vielä vieras minulle, ajattelen, mutta ei kauan. Hivuttaudun varovasti nukkujien välistä, kerään tavarani ja kävelen aluksen laiturista erottavan sillan ylitse maihin. On pimeää ja melko hiljaista. Kuulen raskaiden ketjujen kilahtelevan toisiaan vasten, niillä laiva on kiinnitetty laituriin. Lähden kävelemään pitkin autiota rantapromenadia. Tahdon kokea yön tässä paikassa, vaikka tiedän, ettei se olisi turvallista ja että minun olisi pitänyt jäädä alukselle. En kuitenkaan pelkää. Minulla on edelleen päälläni sifonkinen juhlapukuni ja mustat kiiltäväpintaiset kengät. Käveltyäni jonkin matkaa palmujen ja leikkipuistojen reunustamaa katua näen miehen istuvan penkillä. Myös hän huomaa minut.
”Mitä prinsessa?” mies kysyy.
Mietin, mitä pitäisi vastata vai vastatako ollenkaan. Epäilemättä näytän prinsessalta hepeneissäni.
”Tulen juhlista”, vastaan. ”Ne pidettiin tuolla aluksella”, jatkan ja heilautan kättäni sinne päin, mistä olin tullut.
”Minne tuollaisella kaunottarella on matka tähän aikaan yöstä?” mies jatkaa kyselyään.
”Ei oikeastaan minnekään”, vastaan vältellen. ”Lähdin vain haukkaamaan happea.”
Mies taputtaa kädellään penkkiä.
”Tule tänne viereeni istumaan.”
Huokaisen. No, ehkä voisin hetken aikaa jutella miehen kanssa. Yöllinen valvoja hän kuten minäkin. Istuuduttuani mies kysyy:
”Mikäs moisen kaunottaren tänne toi?”
Vaikea kysymys, ajattelen. Vastaus olisi pitkä, jos olisin rehellinen. Päätän vastata lyhyesti.
”Olen risteilyllä. Tai olin. Määränpäänä oli tämä kaupunki. Jatkan täältä aamulla matkaani kohti tuota vuorilla näkyvää kylää.”
”Ja missähän neiti ajatteli loppuyön viettää?” mies kysyy.
En ole huomaavinani vihjailevaa äänensävyä, ja vastaan vain, että kenties jossain yökahvilassa. Minulle tulee kylmä ohuessa asussani, ja mietin jo palaamista aluksen kannelle nukkumaan.
”Onko neidillä matkaseuralaista?”
Nyökkään, vaikka todellisuudessa olen yksin matkalla. Ennakoin siis valheellani miehen mahdollisen seuraavan kysymyksen, joka ehkä kuuluisi: ”Tahdotko lähteä mukaani?”
Olemme molemmat hiljaa.
”Jos prinsessalla ei ole kiirettä minnekään, voisin tarjota drinkin.”
Nyökkään jälleen. Katsoessani vaivihkaa miestä minusta tuntuu, että ehkäpä olisikin mielenkiintoista tutustua häneen. Nousemme siis ylös ja lähdemme kulkemaan. Yritän varjella pukuni helmaa kastumasta ja likaantumasta. Jonkin aikaa käveltyämme kenkäni alkavat hiertää, mutta melkein samalla hetkellä mies viittaa kädellään hieman kauempana rannasta olevaan valaistuun rakennukseen. Menemme sisään. Baari on mielestäni hyvin eksoottinen, ja samalla jollain tavoin kodikas. Istuudumme korkeille tuoleille, ja mies tilaa juomamme. Meidän lisäksemme baarissa on vain kaksi asiakasta.
Kun kaksi viulunsoittajaa, joita en tullessamme huomannut, alkavat soittaa, tunnelma muuttuu. Mies hyräilee laulua, tapailee sanojakin. Baarin valot himmennetään ja pianisti alkaa vuorostaan soittaa uskomattoman kaunista sävelmää. Seuralaiseni nousee ylös ja vetää minut luokseen, ja niin alamme tanssia hidasta valssia. En ollut aikaisemmin joutunut senkaltaiseen tilanteeseen, mutta minusta tuntuu, että saatan luottaa tanssittajaani, joka vie minua varmoin käännöksin, keinahduksin ja askelin. Baarissa istujat, joita on jo saapunut lisää, katselevat ja kuuntelevat jännittyneen ja ihastuneen näköisinä. Tanssi tuntu loputtomalta, enkä haluaisikaan sen koskaan päättyvän. Kun soittajat lopettavat, mies kumartaa minulle, ja palaamme pöytään. Puheensorinan voimistuessa karkaamme käsi kädessä ulos ja istuudumme nauraen läheiselle puistonpenkille. Saamme todistaa auringonnousua punakeltaisena pallona taivaanrannasta. Sitten mies sanoo, että hänen on lähdettävä. Odotan, antaisiko hän minulle puhelinnumeronsa tai jotain merkkiä siitä, että toivoisi jälleennäkemistä. Ja kyllä, saan käyntikortin. Siinä on hänen nimensä, puhelinnumeronsa ja ammattinsa. Hän on laivan kapteeni. Silloin ymmärrän. Kävelen satamaan, jossa tuttavuutemme oli alkanut. Katseltuani vähän aikaa ympärilleni näen hänet seisomassa ryhdikkäänä valkoisen laivan kannella, jonka kyljessä lukee paksuilla, mustilla kirjaimilla laivan nimi. Nähdessään minut hän heilauttaa kättään ja rientää minua vastaan. Hän auttaa minut laivaan. Yhteinen seikkailumme näyttääkin olevan vasta alussa.
SUODATA
