Kun lentokone putosi, elämäni filminauha meni huimaa vauhtia silmieni ohitse. Vaikka näin kävikin ja vaikka tiesin kuolevani, en katunut mitään. Minulla oli ollut ihana elämä. Pimeää. Ja sitten kirkas valo. Mistä se tuli? Näkökenttäni oli jonkin aikaa sumun peitossa. En pystynyt liikkumaan, olin kuin maahan – tai mitä ainetta se sitten olikaan – naulittu. Valoa lukuun ottamatta kaikki ympärilläni oli harmaanvalkoista, kuin paksua pilveä. Muistin lentokoneen syöksyn maahan ja ihmisten epätoivoiset huudot. Sen jälkeen tuli katkos, kuolema. En tuntenut enää kehoani omakseni. Itse asiassa en tuntenut kehoani lainkaan. Se tuntui hassulta, mutta jollain tavoin vapauttavalta. Oliko minusta tullut aave? En nähnyt lähelläni ihmisiä, en myöskään esineitä tai rakennuksia. Nousin ylös. Eteeni ilmestyi katu, joka johti valon suuntaan. Lähdin kulkemaan sitä pitkin. Tullessani kadun päähän näin rakennuksen. Sen nimikyltissä luki: Inn of Heaven.
Yritän totutella eteeriseen kehooni ja liikkua samalla eteenpäin. Kun tulen lähemmäksi tuota valaistua rakennusta, sen valot alkavat muuttua kirkkaammiksi. Kurkistan ikkunasta sisään, ja mitä näenkään: Siellä istuvat pöydän ääressä nähtävästi keskusteluun syventyneinä minulle rakkaat ihmiset, jotka kerran tunsin, mutta jotka jo olivat maanpäällisen vaelluksensa päättäneet. Ilostun. Tahtoisin mennä sisään ja liittyä heidän seuraansa, mutta sitten alan epäröidä. Ehkä minun pitäisi edetä varovaisemmin. Enhän voi tietää, kuinka yhtäkkinen ilmaantumiseni otettaisiin vastaan. Katson viisaammaksi siirtyä pois ikkunan edestä ennen kuin minut huomattaisiin. Punnitsen vaihtoehtojani. Voisin ehkä odottaa vielä vähän aikaa. Voisin odottaa kunnes ystävieni keskustelu päättyisi ja he poistuisivat huoneesta. Toisaalta se ei kenties olisikaan fiksua, hehän tietenkin marssisivat suoraan ulko-ovesta kadulle, enkä voisi välttää nopeaa ja yllättävää kohtaamista. En myöskään haluaisi kadottaa heitä näkyvistäni. Vaikeaa. Vielä pohtiessani, miten olisi parasta toimia, kuulen kauempaa kadulta ääntä, kuin vaununpyörien ratinaa katukiveystä vasten. Ja todellakin: Sumusta ilmestyvät hevosten vetämät vaunut. Kuskipukilla istuu uneliaan näköinen ajuri, joka on sonnustautunut mustiin housuihin ja vihreään hännystakkiin. Siirryn sivuun, jotta vaunut pääsisivät ohittamaan minut. Ne kuitenkin pysähtyvät aivan kohdalleni. Vaunun ikkunaa peittävä raskas, tummansininen verho vedetään syrjään ja koreasti pukeutunut nutturapäinen nuori nainen viittoo minua luokseen.
”Hyvää huomenta, olet kovin eksyneen näköinen. Voinko jotenkin auttaa?” nainen kysyy ystävällisesti.
En ole saada sanaakaan suustani, mutta ymmärrän kuitenkin esittää tilanteeseen nähden olennaisen kysymyksen:
”Voisiko neiti kertoa, missä mahdan olla?”
”Hyvänen aika, etkö tiedä? Kaikkihan tämän paikan tuntevat. Nekin, jotka saapuvat tänne ensimmäistä kertaa.”
Mietin hetken. Kyllä, sen täytyy sittenkin olla totta.
”Olenko tuonpuoleisessa?” kysyn varovaiseen sävyyn.
Nainen katsoo minua hilpeänä.
”Ihmiset kutsuvat tätä paikkaa eri nimillä, mutta sinua neuvoisin käyttämään sanaa ”iankaikkisuus”.”
Se on siis totta, ajattelen sekavin tuntein. Lento-onnettomuuden seurauksena olin siirtynyt ajasta iankaikkisuuteen, niin kuin hartaasti sanotaan.
”Tuota noin”, soperran. ”Satuin juuri näkemään joukon hmm…tänne siirtyneitä ystäviäni. Olisiko minun mahdollista tavata heidät?”
Nainen vakavoituu. Hän nostaa sormen merkiksi suunsa eteen: Minun tulisi olla hiljaa. Kuiskaten hän sanoo:
”Voit tavata heidät vasta sitten, kun olet varma.”
Katson häntä kysyvästi.
”Varma siitä, että olet jäämässä tänne.”
Hieman hämmästyn hänen sanojaan.
”Onko minulla vaihtoehtoja?” kysyn hiljaa.
”Siitä asiasta et päätä sinä, vaan tämän maan herra ja valtias. Sinun tulee tehdä hänelle anomus.”
”Ahaa”, sanon, vaikken mitään ymmärräkään.
Nainen jatkaa:
”Sinun tulee laatia anomuksesi tämän alkavan päivän aikana seuraavaan keskiyöhön mennessä ja jättää se suljetussa kirjekuoressa Majatalon vastaanottoon.”
Nielaisen. Tästä saattaa tulla vaikeaa.
”Millainen anomuksen tulee olla?” kysyn.
”Kirjoitat omin sanoin, miksi haluat jäädä – edellyttäen, että se todella on toiveesi – ja allekirjoitat anomuksesi salanimellä.”
”Vai niin”, sanon ja mietin hetken. ”Mistä saan paperia ja kynän anomuksen kirjoittamista varten?”
”No voi voi sinua. Minulla sattuu olemaan mukanani paperilehtiö. Saat lainata sitä, samoin mustekynääni.”
”Kiitos, erittäin ystävällistä.”
”Mutta nyt minun on mentävä. Pärjäile.”
Nainen antaa ajurille merkin jatkaa matkaa. Jään seisomaan kadulle lehtiö ja kynä kädessäni. Vai että anomus. Ja haluanko jäädä tänne? Niin, olisiko minun mahdollista vielä palata elävien maahan? Vai tahdonko jäädä edesmenneiden ystävieni luo? Ymmärrän, että olen todella vaikean valinnan edessä. Lisäksi minun pitäisi perustella kantani, mikä se sitten olisikin.
Illan hämärtyessä minulla on anomus valmiina. Silloin näen tuttujen vaunujen lähestyvän, nyt toiselta suunnalta. Vaunut pysähtyvät kohdalleni, ja aamulla tapaamani nainen vetää verhon syrjään.
”Arvaan, että olet kirjoittanut anomuksesi. Tarvitsetko kirjekuoren?”
”Sen juuri tarvitsen. Olisiko neidillä sellaista?”
”Kyllä löytyy”, nainen vastaa avuliaasti.
Saatuani kirjekuoren suljen anomukseni siihen. Menen Majatalon ikkunan eteen. Vastaanottohuone on tyhjä, joten ymmärrän tilaisuuteni tulleen. Livahdan sisään ja asetan kirjekuoren tiskille. Sitten poistun nopeasti, koska naisen puheesta päättelen, että minua ei saisi kukaan huomata. Jään ulos odottelemaan. Kuulen kellon lyövän jossain kaksitoista lyöntiä keskiyön merkiksi. Nyt joku siis kävisi hakemassa kirjekuoren. Se olisi pääsylippuni joko elämään tai kuolemaan. Olin perustellut anomuksen mielestäni hyvin, joten se kaikella todennäköisyydellä hyväksyttäisiin. Kuinkahan kauan aikaa kuluu, ennen kuin asiani on käsitelty, pohdin. Ja millä tavoin saisin tiedon päätöksestä? Ehkäpä minun kannattaisi odotella Majatalon kulmilla.
Tunnen väsymystä ja haluaisin nukkumaan. Siitä päättelen, että ilmeisesti en olekaan niin ruumiiton kuin luulin. Tai sitten minulle on tapahtumassa jotain. Olen ehkä jonkinlaisessa välitilassa, josta siirtyisin jommallekummalle puolelle. Tunnustellessani kehoani havaitsen, että se on muuttunut konkreettisemmaksi. Ja sitten: Näen kirkkaan taivaan ja lentokoneen lentämässä sinessä. Kone alkaa uhkaavasti menettää korkeutta. Tunnen, kuinka putoan, putoan, putoan. Pimeys.
Valo. Avaan silmäni. Ympärilläni makaa hengettömiä ihmisiä. Tunnustellessani kehoani ymmärrän, että olen elossa, joskin ruhjoutunut. Muistan myös keskustelun jonkun kanssa. Muuta en muista. Näen lentokoneen kappaleina vähän matkan päässä. Vääntäydyn ylös ja katselen. Tunnen voimakasta kipua ja samalla suurta kiitollisuutta.
SUODATA
