Aurinko paistaa heleästi ja päivät ovat käymässä valoisammiksi. Asfaltti talon edessä on jo melkein lämmin, ja lapset hyppäävät narua. Se talo on jollain tavoin kummallinen, yhtä aikaa uusi ja nostalgiaa huokuva, suuri ja pieni, puhtauttaan kiiltelevä ja rapistunut. Talon takana kohoavat vaaleanvihreät vuoret, ja niiden varjossa uinuvan kaupungin laidalla on kellotorni, jonka ympärille sijoitetuilla, betonijalustaan kiinni pultatuilla penkeillä ihmisten on tapana kokoontua. Siellä istuu nytkin joukko ihmisiä, jotkut paikallisia, jotkut turisteja. He naureskelevat iloisesti jonglöörille, joka on saapunut paikalle väkeä viihdyttämään. Mutta miksi minä päätin tulla tänne ja mitä tässä vuorten takana petollisen rauhassa elelevien kaupunkilaisten keskuudessa silloin tapahtui, on jo toisenlainen tarina.
Olin vuokrannut huoneen pitkää kesälomanviettoa varten aivan kellotornin vierestä. Tornin yläosan pyöreän kellon huomasi yleensä vain, jos sattui sopivalla hetkellä katsahtamaan jyrkän viistosti taivaalle. Tästä johtui, että kellon huomasivat tavallisesti vain haaveksijat, taivaanrannanmaalarit, joita kaupunkilaiset eivät pitäneet järin suuressa arvossa, mutta joita paikka vastustamattomalla voimalla veti puoleensa. Ehkä he olivat huomanneet, kuinka taivas vuorten yllä juuri ennen hämärän laskeutumista muuttui violetiksi ja karmiininpunaiseksi ja kuinka yön hitaasti alkaessa yksinäinen huuhkaja äänteli jossain, ja hyvällä onnella sen saattoi nähdä lentämässä täysikuun valossa. Voimakas kukkien tuoksu viipyi silloin yössä, eikä yksikään, joka sattui silloin kuljeskelemaan ulkona, kiirehtinyt sisälle nukkumaan. Puhuttiin, että kaupunki teki paatuneestakin äkäilijästä herkän, lumoutuneen ja salaperäiselle luonnonkauneudelle vastaanottavaisen. Kyllä, kaupunki oli juuri sellaisille, taiteilijoille ja heidän kaltaisilleen, jotka olisivat toivoneet syntyneensä romantiikan aikakaudella.
Saavuin siis kaupunkiin. Se tapahtui eräänä elokuisena iltana, jolloin kaikkialla loistavien kukkien tuoksu oli huumaavimmillaan ja monista savupiipuista nousi savu. Tunsin samanaikaisesti kukkien ja savun tuoksun, ja mielestäni se oli hyvin omalaatuinen yhdistelmä. Etsin käsiini talon ja sen omistavan henkilön, jolta olin huoneen vuokrannut. Hän oli ystävällisenoloinen, jo keski-iän ohittanut brunetti, joka puhuessaan tehosti sanojaan käsillään vilkkaasti elehtien. Nainen antoi minulle avaimet huoneeseeni, ja pyysi minua yllättäen kanssaan iltateelle. Katselin ulos hänen olohuoneensa ikkunasta, josta näki hämärtyville vuorille ja osan tasannetta, jolla kellotorni sijaitsi. Majoittajani jutteli niitä näitä, enimmäkseen kaikenlaista pinnallista, mistä ei ilmennyt, oliko hän lintu vai kala. Enin osa hänen sanoistaan meni minulta ohi, niin ihastuneena katselin ulos ja innoissani mietin, mitä mielenkiintoista voisinkaan oleskeluni aikana tässä paikassa tehdä ja miten upeita kuvia ottaa.
Teen jälkeen vetäydyimme molemmat tahoillemme, minä huoneeseeni, joka oli siipirakennuksessa, ja hän ilmeisesti vielä jonnekin asioilleen, sillä näin hänen poistuvan kadulle kiviaidan välissä olevasta kulkuaukosta. Laskin kapsäkkini sängylle ja silmäilin huonetta. Se oli siisti, koruton: kaikki tarvittava löytyi, ei mitään ylimääräistä. Ikkuna oli ilokseni vuorille päin, ja pysähdyin hetkeksi paikoilleni katselemaan pimeään. Kuunnellen yölintujen laulua asettelin vaatteeni kaapinhyllyille ja menin vuoteeseen.
Heräsin hieman jälkeen keskiyön kummalliseen ääneen. Se oli kuin naurua, naisen ääni, mutta en pystynyt unentokkurassa paikantamaan, mistä se kuului. Silloin huomasin jotain, mitä en vielä edellisenä iltana ollut pannut merkille. Seinän vieressä kaapin takana oli kampauspöytä ja peili. Tajusin naurun tulevan kampauspöydän suunnalta. Pelkäsin, mutta astelin siitä huolimatta peilin luo. En olisi halunnut katsoa peiliin, mutta minusta tuntui, että minun oli pakko. Peilikuvani nauroi säälimätöntä naurua ja ojensi kättään minua kohti. Kädessä ei ollut sormia, ainoastaan kammottavat tyngät, ja naisen silmät kiilsivät julmasti. Pelkäsin. Nainen peilissä kiristi hampaitaan ja ilme muuttui epäinhimilliseksi irveeksi. En osannut lähteä pois, vaikka aavistin, että saatoin olla vaarassa. Samalla hetkellä huoneeni ovi aukeni naristen. Kukaan ei tullut sisään, mutta ovi pysyi raollaan. Katsoin ovelle, sitten takaisin peiliin. Peilin pinta oli musta, en nähnyt siinä enää äskeistä kuvajaista, en enää mitään, en edes omia kasvojani sellaisina, kuin olin ne tottunut näkemään. Hiivin sänkyyn, mutta en uskaltanut nukahtaa uudestaan.
Ensimmäinen aamuni tuossa paikassa valkeni koleana. Puoliksi valvotusta yöstä uupuneena menin ulos haukkaamaan happea. Kukat olivat vetäytyneet terälehtiensä suojaan. Yön välikohtaus oli selvänä mielessäni. Aluksi ajattelin, että olin mahdollisesti nähnyt painajaista. Menin uudestaan sisälle huoneeseeni ja vaatekaapin takana olevan peilin eteen. Nyt peilin pinta ei enää ollut musta, vaan siitä heijastui tavallinen hahmoni, huoneen takaseinä ja ulkoa tuleva haalea auringonvalo. Kohotin varovasti käteni kokeillakseni peilin pintaa, mutta ennen kuin sormeni koskettivat sitä, kuulin koputuksen. Hätkähdin. Joku oli huoneeni oven takana. Menin avaamaan. Oven takana seisoi talon omistava nainen. Tietysti. Kukapa muukaan ovelleni tulisi koputtelemaan, eihän kukaan tuntenut minua täällä. Nainen kysyi, olinko nukkunut hyvin ja tarjoutui laittamaan minulle ilmaista aamiaista.
Aamiaisen jälkeen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Noin pari kilometriä kauniissa säässä käveltyäni tulin markkinoille, joilla myytiin antiikkiesineitä. Tapahtuma täytti koko kaupungin torin, jonka laitamilla istuskeli ihmisiä kahviloiden terasseilla nauttimassa juomiaan. Katselin kiinnostuneena ympärilleni. Kuljin myyntipöydältä toiselle, ja löysin paksun sormuksen, johon oli upotettu pieniä rubiininpunaisia ja meripihkankeltaisia kiviä. Ostin itselleni sormuksen ja ystävättärelleni värikkään viuhkan, jonka ajattelin antaa hänelle sitten kun palaisin matkalta ja näkisin hänet seuraavan kerran. Sormuksen laitoin heti sormeeni. Se oli mielestäni kaunis ja sopi minulle erittäin hyvin.
Ollessani pitkän kaupunkikierroksen jälkeen palaamassa majapaikkaani seisahduin kiviaidan luo ihailemaan kukkaistutuksia. Silloin kuulin jotain, mikä sai minut jähmettymään paikoilleni. Nauru. Se kuului talon läheltä, ehkä sen takaa. Joka tapauksessa ei kovinkaan kaukaa. Ennen kuin ehdin lähteä ottamaan selvää, mitä oli tekeillä, näin talon omistajattaren seisovan ulko-ovella. Minusta näytti siltä kuin hän olisi ilmestynyt siihen tyhjästä. Nielaisin ja painoin käden sydämelleni. Jos yöllinen tapaus oli ollut unta, nauru oli ainakin todellista. Päättelin, että jotain outoa oli tekeillä, ja päätin pysyä valppaana.
Seuraavana yönä heräsin lattialle sänkyni jalkopäähän lankeavaan valonkajoon. Se tuli kaapin takaa nurkkauksesta. Peili. Aavistin sen heti, ja ahdistus valtasi mieleni. En olisi halunnut ajatella koko asiaa, joten käänsin kylkeä ja yritin nukahtaa uudelleen. Silloin kuulin taas naurua. Sama nauru, jonka olin kuullut edellisenä iltana kaupungilta palatessani. Pakotin itseni ylös. Halusin selvittää asian. Kävelin määrätietoisin askelin peilin luo. Naista ei näkynyt peilissä, sen pinta oli musta. Huoneen ovi alkoi aueta naristen. Käänsin katseeni sen suuntaan. Näin jalan työntyvän ovenrakoon. Huudahdin. Samassa peilin nainen tuli taas esiin. Kuvatuksen silmät aivan kuin pomppasivat ylös kuopistaan ja huoneen täytti ääni. Se kysyi puhutellen minua nimeltä: ”Miksi pelkäät, Girla?” Nauru kaikui huoneessa, ja nyt näin rystyset pitelemässä ovea. Jalka ja rystyset. Kohdistin katseeni peiliin. Tunsin, kuinka naisen nauru ja tuijotus hypnotisoivat minut. Halusin olla jossain muualla, kaukana poissa, mutta en voinut liikkua. Kosketin peilin pintaa sormellani. Se oli ajattelemattominta, mitä olisin saattanut sillä hetkellä tehdä. Käteni solahti rannetta myöten peilin läpi. Tunsin vihlovaa kipua. Huusin. Kuulin liikettä ovella, mutta en pystynyt kääntymään enkä katsomaan taakseni. Yritin vetää käteni pois peilistä. Kipu voimistui ja kävi lopulta sietämättömäksi. Peilin pintaa pitkin valui verivana. Se tipahti kampauspöydän puiselle pinnalle ja imeytyi siihen. Naisen kasvot olivat vetäytyneet jonnekin peilin uumeniin, sillä kuulin nyt ainoastaan naurun. En enää kestänyt kipua. Suljin silmäni. Kuulin, kuinka huoneen ovi lennähti kokonaan auki ja kädet tarttuivat minuun.
Seuraavana aamuna makasin sängyssä. Oikean käteni sormet olivat veren tahrimat. Oikean käteni, jolla olin koskettanut peilin pintaa. Ja edellisenä päivänä ostamani sormus oli poissa. Jotenkin aavistin, että se, mitä minulle oli yöllä tapahtunut, tarkoitti, että olin ajautunut johonkin sellaiseen, mistä ei ehkä olisi ulospääsyä. Arvelin, että aamu oli varmasti jo pitkällä, sillä näin ikkunasta korkealla loistavan auringon. Raahustin pihalle ja katselin taloa. Tässä paikassa on taatusti jotain, mistä vuokrasopimuksessa ei kerrottu, ajattelin. Ehkä minun pitäisi puhua talon omistajan kanssa. Ollessani jo päärakennuksen eteisessä pysähdyin. Huomioni kiinnittyi seinällä olevaan kokovartalopeiliin. Peilin pintaa pitkin valui verta. Olohuoneeseen vievä ovi oli raollaan. Näin naisen istuvan nojatuolissa. Hän istui minuun selin ja hänen kätensä oli tuolin käsinojalla. Hänen sormessaan kimalteli sormus – minun sormukseni.
Ymmärsin, että olin enemmän kuin vaikeuksissa. Halusin lähteä pois niin pian kuin suinkin. Talo ei ollut tavallinen talo eikä huone tavallinen huone. Pukeuduttuani lähdin kävelylle läheisille kukkuloille. En tavannut tuona päivänä talon omistajaa, ja uskoin, että hän vältteli minua. Päätin, että heti seuraavana aamuna hyvin aikaisin, ennen kuin aurinko olisi vielä noussut, lähtisin vähin äänin huoneesta. Menin siis nukkumaan ja asetin matkapuhelimeeni herätyksen.
”Miksi pelkäät, Girla?” Kuulin tutun kysymyksen. Olin edellisenä iltana päättänyt pysyä vuoteessa, tapahtuipa mitä tahansa. Nauru kuului jälleen huoneessa. Joku oli taas ovella. Vedin peiton pääni yli. Olisin halunnut paeta, mutta koska ovella oli joku, en voinut muuta kuin jäädä vuoteeseen. Aloin tuntea korvissani vihlovaa kipua. Se yltyi. En pystynyt nukkumaan. Tajusin, että kivun aiheutti kaiken täyttävä nauru. Se oli liian voimakas, että olisin voinut sen kestää. Yritin suojata peitolla korvani. Silloin erotin hämärässä jonkun lähestyvän minua sakset kädessään. Hahmo ojensi sakset päätäni kohti ja leikkasi. Menetin tajuntani.
Aamu koitti. Ulkona satoi. Tunnustelin päätäni. Se tuntui erilaiselta kuin tavallisesti. Kaivoin taskupeilini esiin. Hiukseni olivat muuttuneet. Ne olivat nyt lyhyet ja korpinmustat. Sängyn ympärillä lattialla näin entiset pitkät, oljenvaaleat hiukseni.
En jäänyt odottelemaan, mitä itselleni kuuluvaa seuraavaksi menettäisin, vaan pakkasin matkalaukkuni, juoksin kiviportista ulos ja bussipysäkille. Sateen valuessa pitkin bussin ikkunaa jätin sen seudun lopullisesti taakseni.
SUODATA
