Nuket

Tunsin kerran tytön, joka omisti monta nukkea. Tämä tyttö leikki usein nukeillaan, jotka kulkivat aina hänen mukanaan, minne ikinä hän menikin. Jokaisella nukella oli nimi. Jokaisella nukella oli omat, hallitsevat ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä. Yhden nuken nimi oli Minna. Joskus tyttö otti Minnan mukaansa ulos, kun hän leikki kesällä puiston vehreiden puiden katveessa. Minna oli hyvin nätti: hänellä oli kullankeltaiset kiharat, ja tyttö rakasti häntä aivan erityisesti. Minnalla oli päällään valkea balettiasu ja jaloissaan vaaleanpunaiset balettitossut, jotka oli sidottu ohuilla satiininauhoilla nilkkojen ympärille. Minna nauroi usein, sillä hän oli puhuva nukke. Tyttö tapasi keskustella Minnan kanssa silloin, kun hänellä oli muuten tylsää. Minnan kanssa keskustellessa aika kului kuin siivillä.

Toinen nukke, joka tytöllä oli kokoelmassaan, oli nimeltään Ilma. Ilma oli hauras ja kevyt, ja hänellä oli tummanpunaista huulipunaa ja pienet, helisevät korvarenkaat korvissa. Kun tyttö liikutti ja kanniskeli Ilmaa, kuului korvarenkaiden ääni kuin tiuku tai tuulikello, ja se sai naapurin lapset kuuntelemaan tuota ääntä ihastuneina. Ilmalla oli eräs muukin erityinen ominaisuus. Hän osasi kävellä keveästi kuin keiju, niin ettei kukaan kuullut milloin hän lähestyi tai poistui, milloin oli lähellä tai kaukana. Näin hän pystyi olemaan melkein kuin näkymätön. Lisäksi Ilma usein talvisin istuskeli tytön kanssa heidän pienen kotikaupunkinsa sillankaiteella katsellen kuinka luistelijat liukuivat joenjäällä. Silloin puhalsi joskus pureva tuuli niin kylmästi, että tyttö otti Ilman syliinsä ja juoksi hänen kanssaan kotiin, jossa äiti odotti heitä kuuman minttukaakaon kanssa.

Tytöllä oli myös Helmi-niminen nukke, jolla oli kaulassaan valkoisista helmistä koostuva helminauha ja päällään sininen mekko. Helmi oli hyvin ihastuttava ja rauhallinen nukke. Hän ei osannut puhua, mutta hän asui omassa nukkekodissaan, jonka prinsessa hän oli, ja siellä kaikki tottelivat häntä ja ymmärsivät jo yhdestä katseesta, mitä hän tahtoi. Tyttö kantoi nukkekotinsa toisinaan läheiseen puistoon. Nukkekoti oli nimittäin salkunmuotoinen, joten sen saattoi ottaa mukaansa melkein minne vaan ja koota leikkikuntoon missä vaan. Kun tyttö avasi salkun, hän tapasi heti Helmin, ja yhdessä he astuivat satuun, ja silloin myös tyttö oli prinsessa, vaikkei hän muuten sellainen ollutkaan.

Pienin tytön nukeista oli nimeltään Rilla. Tytön huoneen nurkassa, hieman syrjemmässä, oli vanha, painava puinen kirstu. Sen kansi aukeni natisten silloin, kun joku keksi sen avata. Kirstun päällä oli suuri, raskas tilkkutäkki. Sen päällä Rillalla oli tapana istua aina silloin, kun hän ei ollut mukana tytön leikeissä. Rillan luonne oli monikulmainen. Joskus hän itki, joskus nauroi, ja joskus näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain tärkeää, mutta muuttikin mielensä ja pysyi hiljaa. Tämän vuoksi ihmiset, varsinkin aikuiset, pitivät Rillaa hieman outona ja salaperäisenä. Mutta se Rilla-nukesta.

Tytöllä oli myös eräs erittäin äänekäs nukke. Monet pitivät häntä kurittomana, kuin meluisaa poikaa. Mutta tyttö hän kuitenkin oli, ja hänen nimensä oli Edith. Edith lausui toisinaan ääneen runoja, joita tyttö oli hänelle opettanut. Ne olivat kummallisia runoja, joissa kerrottiin kaukaisista maista, joissa asui korkea-arvoisia ruhtinattaria ja joissa oli koko ajan suuret juhlat. Juhlissa esiintyi taitavia, eksoottisen tummia ja aivan maidonvaaleita tanssijoita sekä tulennielijöitä ja jonglöörejä, jotka osasivat käsitellä kahdeksaa pyöreää appelsiinia niin, ettei niistä yksikään koskaan pudonnut. Tytön katse oli haaveellinen aina, kun Edith lausui runoja. Ne olivat hänelle kuin jotain aivan uutta, ja noina hetkinä hän unohti, että oli ne itse Edithille opettanut.

Oli myös Uninukke. Mitään toista nimeä ei kukaan ollut hänelle keksinyt, mutta Uninukke kuvasi häntä parhaiten. Hän nimittäin oli tytön vieressä melkein aina kun tyttö iltaisin kävi nukkumaan. Kun tyttö nukahti, hän siirtyi sinisen unen lumoavan kauniiseen maahan, jossa Uninukke oli hänen kanssaan. Itse asiassa juuri tuossa maassa hän oli ensimmäisen kerran Uninuken tavannutkin, ja silloin nukella ei vielä ollut nimeä. Tyttö keksi sen myöhemmin huomattuaan eräänä aamuna herätessään, että hänen unessa kohtaamansa uusi ystävä oli seurannut häntä valvemaailmaan ja istui hänen sänkynsä jalkopäässä.

Tyttö omisti myös nuken, joka hämmästytti häntä aina kun hän otti tämän mukaansa ulos. Nuken nimi oli Tytteli, ja hän osasi kertoa pitkiä, jännittäviä tarinoita, joita tyttö kuunteli niin keskittyneesti, että oli vähällä unohtaa hengittää. Kun päästiin tarinan loppuun, tyttö huokaisi helpotuksesta, sillä loppu oli aina onnellinen.

Tytön nukkekokoelmasta voisi kertoa vielä enemmänkin, mutta lopetamme tähän. Tänään tyttö on sairaana ja makaa vuoteessaan peiton alla. Kaikki hänen nukkensa ovat hänen ympärillään, ja ne täyttävät melkein puolet huoneesta. Hän miettii, kuka voisi huolehtia niistä, jos hänen sairautensa olisi kuolemaksi. Ja silloin hän päättää, että ne voitaisiin lahjoittaa orpokodin lapsille, sillä heille ne varmasti tuottaisivat loputtomasti iloa.