Merisiilejä

Esa istuu keittiössä ja katsoo Helsingin Sanomia, jonka äiti on viskannut eteiseen ja joka on pudonnut puulaatikon kannelle. Hesari tulee heille, vaikka ei muille sillä kadulla.

Lehdessä kerrotaan Salvador Dalísta, joka on niin suuri taiteilija, että pystyy tekemään merisiileistäkin taiteilijoita. Niin hän ymmärsi kun äiti luki lehdestä: ”Dalí laittaa merisiilin laatikkoon ja kiinnittää laatikon toiselle seinustalle paperin. Tämän jälkeen hän asettaa piirrinpuikon pään paperille, taivuttaa puikkoa ja asettaa sen toisen pään merisiilin kylkeen. Ennen pitkään pingotettu piirrinpuikko alkaa vaivata merisiiliä ja se alkaa liikahdella. Aikaa myöten piirrin hiertyy merisiilin nahan läpi ja tunkeutuu eläimeen. Merisiilin omat liikkeet kaivertavat piirrinpuikon yhä syvemmälle sen sisään ja näin eläimen kuolinkamppailu piirtyy paperille. Dalí uskoo saavansa merisiilien avulla tietoa ajalta ennen ihmistä. Merisiilit ilmaantuivat maapallolle jo ordoviikkikaudella, noin 490–443,5 miljoonaa vuotta sitten.”

Äiti on vihainen Dalílle, mutta jostain syystä myös isälle. Isä opettaa kuvataidetta opistossa, mutta on myös taiteilija. Isän näyttelystä oli kerran Helsingin Sanomissa. Äiti sanoo, että siksi kun mukana oli niin monta taulua tehtailijasta ja sen perheestä.
– Rääkkää eläimiä, se pitäisi itsensä pistää puikolla, sanoo äiti.

Äiti ja Esa istuvat keittiön pöydän ääressä, isä nojaa tiskipöytään ja polttaa tupakkaa.
– Taiteilija muka, kiusaa viattomia eläimiä ja tappaa niitä huvikseen, jatkaa äiti.
Se kuulostaa kyllä ikävältä ja millaisia ne merisiilit edes ovat?

Isä kääntyy tiskipöytään päin, karistaa tuhkaa lavuaariin ja laskee vettä päälle.
– Ihminen on kuin merisiili, haluaa välttää väistämättömän, mutta pahentaa vain kiemurtelullaan tilannettaan. Lopulta vääjäämätön tapahtuu. Se on kuva elämästä, sitä Dalí tarkoittaa. Sinä et ymmärrä taidetta, sanoo isä.

Silloin ovikello soi. Esa pomppaa tuolilta ja menee avaamaan. Ovella on Lauri, se on samalla luokalla ja asuu samalla kadulla. Laurin isä on sotasankari. Äiti on kyllä sanonut, että se on ihan joku muu sankari, mutta ei ole kertonut mikä. Kerran Laurilla niiden keittiönpöydässä se isä oli alkanut tuntua pelottavalta ja hän oli katsonut. Silloin se isä oli tarttunut häntä kädestä ja puristanut kovaa, sanonut:
– Ei katsota noin.
Lauri ja sen äiti olivat huutaneet sitä päästämään, mutta se oli vain puristanut. Vaivoin Esa oli päässyt irti ja lähtenyt kotiin itkien. Lauri on kuitenkin mukava. Esa huutaa eteisestä:
– Voiko Lauri tulla meille?

Keittiössä hän huomaan, että äiti ja isä ovat menneet olohuoneeseen ja laittaneet oven kiinni. Hän katsoo olohuoneen ovea. Onko vanhemmilla taas huolia? Viime kesänä vanhemmilla oli ollut huolia ja olohuoneen ovi oli usein kiinni. Esalle oli silloin kerrottu, että ne ovat vain aikuisten asioita ja ovi oli kiinni siksi, että siellä huolia yritettiin saada pois.
Oven valkoinen pinta näyttää Esasta samalta, kuin viime kesänä. Se valkoisuus ei paljasta mitään ja on siksi niin pelottavaa. Hänen mahanpohjaan asettuu ikävä tunne. Hän muistaa kuinka äiti oli viime kesänä huutanut isälle keittiössä:
– Olet liannut itsesi, et ole enää minun puolellani!

Esa ja Lauri alkavat tehdä muovailuvahalla keittiön ikkunan edessä olevalla pitkällä pöydällä. Esa tekee roomalaisia ja barbaareja, jotka joutuvat taisteluun.
– Samalla jotain astuu sisään, sanoo Lauri, puhuen nopealla ja kiihkeällä äänellä liikauttaen isoa möykkymäistä hahmoa, jonka on nopeasti tehnyt Esasta pois kääntyneenä. Ensin repeää Esa ja sitten Lauri, molemmat ovat tikahtua nauruun.
– Jotain… ei joku…, saa Esa sanottua.
Pojat nauravat hysteerisesti. Äiti huutaa olohuoneesta heitä rauhoittumaan ja perheen koira tulee ovelle haukkumaan. Heistä se kaikki on entistä hulvattomampaa ja he nauravat hetken niin, että henki on loppua. Äiti tulee nopein napsuvin askelin olohuoneesta ja sanoo kasvot punaisina, että poikien pitää heti rauhoittua tai lopettaa leikki, oikeasti. Äiti ei jää odottamaan vastausta, vaan kuuluu napsuntaa ja oven vetäminen kovaa kiinni.

Naurusta toivuttuaan Lauri väittää, että sanoi sen tarkoituksella, että heidän leikkinsä kaipasi juuri sitä, Jotain. Lauri on joutunut käyttämään hahmoonsa niin paljon muovailuvahaa, että hahmon värit ovat sekoittuneet likaisen harmaaksi. Esa yrittää pitää roomalaiset samanvärisinä, mutta tekee barbaarit roomalaisten jäännöspaloista ja niiden väristä tulee harmaa.

Viime kesän jälkeen Esalle oli kerrottu, että huolia ei enää ole. Talon naisten puheista mattoparvekkeella Esa oli ymmärtänyt, että ne huolet joita ei enää ollut olivat liittyneet naiseen, jonka isä tunsi mutta äiti ei. Se nainen oli ollut muualta ja lähtenyt takaisin sinne muualle.

Lauri ihailee Esan muovailutaitoja ja jo parin hahmon tuhoutuminen alkukahakassa vaikuttaa Lauriin niin, että se ei halua osallistua taisteluun, vaan lähtee kävelyttämään hahmoaan kohti pöydän toista päätä.

Esa nimeää Laurin hahmon lennossa jumalaksi, joka seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa epäoikeudenmukaisuuksiin. Esa kuitenkin tietää, että epäoikeudenmukaisuutta ei tule esiintymään, vaan kaikki tulee tuhoutumaan taistelussa tasapuolisesti. Äiti sanoo, että Esa on samanlainen kuin isä ja tarvitsee aina jonkun vastuksen että on tyytyväinen.

Esa alkaa pian kyllästyä leikkiin, niin käy myös aina. Äiti sanoo, että hän on siinäkin kuin isä, innostuu valtavasti mutta kyllästyy nopeasti. Leikin nopeuttamiseksi Esa keksii, että roomalaispäällikön puoliso menee barbaarien puolelle ja kertoo roomalaisten varustuksissa olevasta aukosta. Barbaarit saavat siitä edun ja voittavat. Kaikki roomalaiset teloitetaan taistelun jälkeen.

Lauri on ottanut Esan jumal-ajatuksen omakseen. Pöydän toiseen päähän on taistelun aikana syntynyt jumalten koti: Jotain hahmo, puoliso ja lapset. Lauri selittää, että Jotain ei ole toipunut pöydän toisessa päässä näkemästään sodan julmuudesta, vaan on saanut siitä rauman. Jotain muuttuu lakkaamatta, välillä se on perheelleen tuttu isä, mutta seuraavassa hetkessä raivoava tuntematon jumala. Jotain menehtyy sitten liialliseen huumaavan liemen käyttöön. Laurista leikki ei tunnu sen jälkeen enää hauskalta.

Esa muistaa vasta silloin, että se Laurin sotasankari isä on joutunut kesällä sairaalaan ja äiti on Esalle sanonut, että ei se sieltä enää takaisin tule.

Mattoparvekkeella on kyllä taas puhuttu naisesta, jonka isä tuntee mutta nyt se on nainen, jonka myös äiti tuntee. Miten se voi olla huoli? Esa lähtee kertomaan vanhemmille, että lähtee Laurin kanssa ulos.

Isä seisoo olohuoneen ikkunan edessä, polttaa tupakkaa ja katselee ulos kadulle. Katujen välissä nurmikkokaistalla kasvaa puita, joista syksyllä putoilee isoja ruskeita ja keltaisia lehtiä nurmikkokohta täyteen. Kaupungin pääkatu on pitkä ja leveä, Esasta tuntuu, että sitä pitkin pääsee koko maailmaan. Isä katselee usein iltaisin pääkadulle.

Äiti istuu sohvalla ja vaikuttaa surulliselta. Äiti tulee kuitenkin paremmalle tuulelle kun näkee hänet. Esa tietää sen siitä, että äiti alkaa pelleillä hänen kanssaan. Äiti puhuu silmiään räpytellen, kuin selvittelisi silmäripsiään:
– Minä olen merisiili.
Pojat lähtevät pihalle etsimää kadun muita lapsia ja uusia leikkejä. Esa ajattelee, että koska äiti kerran pelleilee, niin kohta taas varmaan sanotaan että huolia ei enää ole.