Läpi sinisen

Karkeat männynoksat tapailevat kasvojani. Huomaan, miten kesä kesältä puut ovat vaivihkaa tihentäneet rivistöjään. Työnnän oksia pois. Kumarrun ja tartun veneen kokkaan. Otan tukevan haara-asennon. Hiekka rahisee, kun työnnän soutuvenettä. Vastustus vähenee veneen liukuessa veteen. Kastelen jalkani. Viileä, nilkkojani kahmiva loiske saa minut hymyilemään. Ranta on matala. Joudun kahlaamaan muutaman askeleen ennen kuin voin hypätä veneen kyytiin ilman, että se jämähtää kiinni pohjaan.

”Ota koira mukaan!” huuto mökin kuistilta pidättelee minua. Käännyn ja tähyilen, missä kesän vehreyden keskellä näkyisi vaalea, takkuinen pörröturkki.

”Willa!” huikkaan. Koiraa ei kuulu. Toistan kutsun, nyt kovemmalla äänellä. Pensaikko rytisee saunan suunnalta ja rantaviivalle ilmestyy tarkkaavaisen näköinen vehnäterrieri.

”Willa, mennään!”

Viiton venettä kohti ja esitän lähteväni. Takkuiset tassut takovat kosteaa hiekkaa ja vesi räiskyy koiran pinkoessa luokseni. Willa loikkaa veneeseen jänismäisellä ketteryydellä.

Vuosi sitten koira ei ollenkaan pitänyt veneistä, ei isoista eikä pienistä, mutta nykyisin Willa alkaa ulista rannalla surkeuttaan, jos sitä ei oteta mukaan. Kaipa koira on tajunnut, että veneellä se pääsee tutkimaan uusia paikkoja. Willa ei myöskään pidä siitä, että joku lauman jäsenistä karkaa omille teilleen ilman sitä. Koiran täytyy aina päästä mukaan vahtimaan, että kaikki pysyvät turvassa. Se on tavattoman hellyttävää.

Annan veneelle vauhtia ja loikkaan kyytiin. Potkin varvassandaalit pois ja tuen jalkani pohjan kohoumia vasten. Liu’umme tyyntä vedenpintaa pitkin. Willa ravaa hetken, mutta kun käännän oikealla airolla selkäni järvelle, koira asettuu taakseni. Se tahtoo aina olla kasvot menosuuntaan kohti. Soudan meidät yli kaislikon. Kuivat varret rahisevat venettä vasten. Ohitamme hyppykiven. Kirkas vesi tummuu, mitä syvemmälle ajaudumme. Pian pohjaa ei enää näy.

Willa nojaa raskaasti selkääni vasten ja minun tulee heti hiki. Soutaessani huomaan, että mukanamme on kaksi häijyä salamatkustajaa: paarmoja. Ne surisevat pääni ympärillä, aina tavoittamattomissa. Minuun ei mikään ärtymys kuitenkaan yllä, koska kaikki on sinistä ja vihreää, niin kimaltelevaa ja kaunista, aivan kuten lapsuuteni vallattomina kesinä. Willan tähystäessä soudan läpi sinisen enkä ajattele, että minun pitäisi olla muuta kuin elossa.