Kojelauta loi valoa pimeään omilla moninaisilla väreillään. Mittarit erilaisine merkkeineen kertoivat mitä oli meneillään. Kuski katse eteenpäin suunnattuna oikea käsi ratissa noin kello kahden kohdilla jutteli kaikenlaista merkityksettömän merkityksellistä. Parhaani mukaan koitin sulkea korvani noilta jutuilta vastaillen aika ajoin lyhyin sanoin hänelle.
Mittarin punainen valo kertoi kylmästi matkan tähänastisen hinnan. Se ei ollut mieleistä luettavaa, mutta pois oli päästävä. Kauas täältä. Nostin vasemman jalkani oikean jalan päälle. Varoin etten sotkisi farkkujani kuraisilla kengänpohjilla. Oven kahvaan oli jo jäljet jääneet.
Kaikki tuntuu sumealta ja kaukaisen epätodelliselta. Vastaantulevat valot häikäisevät ajoittain silmiini. Käännän katseeni sivuikkunan suuntaan. Käyn mielessäni läpi tapahtumia ja miksi oikein istun tässä menossa pois, kauas tästä kaikesta sekamelskasta jonka keskelle olen joutunut. Vavahdan suorastaan täristen takaisin tähän hetkeen kuskin kysyessä minulta jotain. Nyökkäilen ja mumisen myötäillen vastaukseni. Paljon tuntuu tuolla miehellä olla asiaa. Vielä kun puhuisi niin, että ymmärtäisin, olisi kanssakäyminen riemullisempaa.
En ymmärrä mitä tapahtui ja miten kaikki oli mahdollista. Ei kameroissa pitäisi olla mitään pelättävää. Niin vain kameran valo oli saanut edessäni olevan miehet lakoamaan maahan pieneksi mytyksi. Tuijotan kuskin paksua niskaa. Näen miten hänen hengityksensä saa niskapoimut liikkeelle. Olen varma, että hän tietää jotain. Hän ei vain näytä sitä minulle. Tunnen lämmön nousevan ja avaan takkiani saadakseni viileämpää ilmaa. Edessä kaukana näkyy hälytysajoneuvojen valoja paljon ennen kuin ääni tulee kuuluviin. Luontaisesti vajoan edessä olevan penkin taakse, piiloutuen katseilta jotka saattaisivat minut tunnistaa.
Heilutan hermostuneesti jalkaani osuen säännöllisesti ovenkahvaan. Automaattisesti kerta kerran jälkeen siistin kädellä jälkeä joka siihen jää. Toivon hartaasti ettei kuski huomaa tuota elettä. Tuijotan ikkunasta tuntiessani puhtaan auton tuoksun. Usein taksit tuoksuvat jopa liiankin puhtailta. Parempi niin kuin täynnä tuoksuja jotka jäävät vaatteisiin ja ihoon pitkiksi ajoiksi. Vaihdan asentoa uudestaan. Tunnen miten hermostuneisuus kulkee läpi vartaloni saaden jalat vaikuttamaan hyvin levottomilta. Tiedostan olevani hermostunut ja pyrin parhaani mukaan peittämään sen. Tuijotan eteeni liikennettä seuraten. Lähinnä näen vastaantulevien autojen valot pimeässä. On syksy ja tätä mustaa tunnelmaa tulee kestämään pari seuraavaa kuukautta.
Hälytysajoneuvojen lähestyessä kuski alkaa jälleen puhumaan minulle asioita mistä en saa mitään selvää, eikä minulla oikein ole kykyä keskittyä siihen mitä hän sanoo. Jotain säästä mutta en tiedä mitä. Hän ei suostu kääntämään päätä pois tiestä hetkeksikään, vaan puhuu tuijottaen eteenpäin jolloin ääni vaimenee automaattisesti. Kesken puheen hän kurkottaa kohti radiota laittaakseen ääntä kovemmalle. Musiikkilähetys on keskeytetty viranomaistiedotteen johdosta. Kaupungissa on tapahtunut suurikokoinen ryöstö jossa on kuollut useampi henkilö. Syyllistä ei olla saatu vielä kiinni ja hänen sanotaan olevan vaarallinen.
Palaan ajatuksissani tuokion päähän mitä tapahtui keskustassa. Olin tekemässä viikottaista pankkikäyntiä automaattiosastolla. Pidän siitä, koska minun ei tarvitse kohdata ihmisiä keskustellakseni heidän kanssaan. Salissa oli lisäkseni neljä muuta ihmistä. Valvontakameroita joka puolella ja turvajärjestelyt huipussaan. Tuossa tilassa ryöstön tekeminen ei olisi mahdollista vaan jo yrittäminenkin olisi äärimäisen typerää, muistan pohdiskelleeni. Omaa vuoroani odotellessa katselin ympärilleni ja tarkkailin ympäristöä leikkimielisesti ryöstöä kuitenkin ajatellen. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä.
Jono etenee hitaasti ja annan ajatusteni leikkiä vahvemmin ajatuksella ryöstöstä. Miten tekisin sen ja millä tavoin toimisin etten jäisi kiinni? Olisko tämä mahdollista toteuttaa yksin vai pitäisikö hankkia rikostoveri? Väristys käy lävitseni innostuessani yhä enemmän tästä ajatuksesta. Katselen ympärilleni aivan kuin tuntien muiden kuulevan ajatukseni. Annan katseeni kiertää rauhassa läpi oudosti valaistun huoneen. Kaikki neljä laitetta ovat käytössä. Ulko-ovet ovat lukittuina ja sisälle ei pääse ilman koodia. Kameroita on joka nurkassa ja pari vielä suorilla seinustoilla. Pankki haluaa luoda asiakkailleen vahvan turvallisuuden tunteen. Mitään et voi tehdä ilman tunnistautumista, et edes tulla sisälle saliin. Silti tunnen ettei se voisi estää ryöstöä.
Havahdun uutistenlukijan puheeseen hänen kuvatessaan epäiltyä rikollista radiossa. Kuva vastaan vahvasti minua. Hermostumiseni alkaa muistuttamaan paniikkia. Toivon hartaasti ettei kuski ala epäilemään mitään. Toisaalta hän ei ole missään vaiheessa katsonut minuun päin, vai onko kuitenkin. En ole huomannut minkäänlaista katsetta edes taustapeiliin. Tiedostan kainaloitteni muuttuvan kosteiksi. Hiljalleen hiki leviää näkyville alueille. Onneksi minulla on takki päällä.
Kuulen auton renkaiden äänen asfalttia vasten. Erotan uuden ja vanhan asfaltin eron selkeästi. Voin jopa melkein haistaa tuon eron. Tuijotan sivuikkunasta tummaa maisemaa jonka hajoittaa teollisuusalueen valot sekä taivaalla hehkunsa luovat kasvipuutarhojen kajot. Maailma on synkkä ja se muuttuu koko ajan synkemmäksi poistuessamme kaupungista. Hälytysajoneuvot tulivat ja menivät. Jatkan matkaani pois elämäni uudestaan muokanneesta tilanteesta. Ajatukseni pomppivat villisti ympäriinsä kykenemättä pysähtymään, saatika selkiytymään. Uutiset eivät tilannetta ainakaan parantaneet.
Kojelaudan valot palauttavat minut salin puolelle. Uloskäynti on selkeästi merkitty ja toisella puolella mainosvalot vaihtuvat mainosten myötä. Olen usein pohtinut onko noilla mainoksilla todellista vaikutusta ihmisten ostoskäyttäytymiseen, luultavasti on, koska niitä asennetaan tällaisiin paikkoihin. Katson ympärilleni hymyillen ajatuksilleni. Olen huvittunut, koska tiedostan ettei minusta ole tekemään mitään rikollista. Yksinkertaisesti olen liian pelokas mihinkään sellaiseen. Tunnen valojen välähtävän ja hetkellisen pimeyden täyttävän salin omalla kylmyydellään. Tuo hetki kestää ikuisuuden ollen totaalisen hiljainen ja silti samalla se oli vain parin sekunnin mittainen. Tuosta hetkestä alkoi liuku kohti heikompia aikoja.
Vaikka välähdys kesti hetken, se todella tuntui ikuisuudelta. Valojen palatessa takaisin loistoonsa olin ainoa pystyssä oleva henkilö. Käsissäni oli tukko rahaa vaikka en sitä muistanut nostaneeni. Paniikki sai minut valtaansa ja lähdin rynnimään kohti ovia. Tietenkin ne olivat lukittuina ja hetken rynkytin niitä ennen kuin hoksasin painaa lukitusnappin alas. Ovi aukeni ja edestäni huokui raikas syksyinen kylmyys. Tavallaan ilma oli lämmin vuodenaikaan nähden mutta, lämpimien sisätilojen jälkeen se tuntui äärimmäisen kylmältä. Näin hieman edessäni taksin odottamassa ja päätin hypätä kyytiin päästäkseni pois mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti.
Vaihdoin asentoa tuntien nahkapenkin kosketuksen farkkujani vasten. Tuijotin eteeni näkemättä mitään. Sormeni hapuilivat lahkeen reunustaa nostaakseni jalkaa parempaan asentoon. Kuski tai edellinen asiakas oli vetänyt etupenkin aivan taakse. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi istua taksissa etupenkillä. Sehän tietää varmaa keskustelua kuskin kanssa. Siirsin katsettani takaisin takapenkille. Täytyy sanoa auton olevan puhdas ja moitteettomassa kunnossa. Jollakin kummalla tasolla se hiveli mielihyvääni.
Musta hetki oli nopea. Jotain tapahtui tuona aikana mitä en voi käsittää. Kaikki muut salissa olleet olivat kuolleet nostaessaan automaatilta rahaa. Mikä sen oli tehnyt, oli minulle iso arvoitus? Minä se en ollut, sen voisin vaikka taata. Muitakaan täällä ei ollut joten vaihtoehdoksi jää jokin yleinen sähköjen erikoinen virhetoiminto. Aivan kuin laitteet olisivat tuottaneet tarkoituksellisesti ihmisille tuskaa ja kipua.
Kysymys kuuluu, miksi minä jäin henkiin ja kaikki muut ovat mitä luultavimmin kuolleet? Mikä tämän aiheutti? Ajatukseni kiertävät kehää edistymättä millään tavoin. Auton radiosta kuuluu taas musiikkia. Tietokone pitää pling-äänen tarjoten kuskille uutta kyytiä. Se on ainoa hetki kun huomaan hänen katseensa poistuvan tiestä. Hän ei siis olekaan patsasmainen robotti jolla on vain yksi toiminto.
Pysähdymme liikennevaloihin. Punainen valo luo kielteisen hehkunsa märkään konepeltiin ja siitä silmiini. Olemme ainoa auto näillä main. Liikenne on hiljentynyt tähän aikaan vuorokaudesta. Silti seisomme valoissa. Hermoilen ja tunnen sen olevan äärimäisen tuskallista. Avaan takkiani lisää saadakseni raitista ilmaa. Pohdin ikkunan avaamista mutten tiedä onko se soveliasta. Olemme kuitenkin pian perillä.
Välähdys ja hetkellinen valojen katoaminen. Kuski on paikoillaan pää riippuen kohti rintakehää. Niskapoimuista ei huomaa hengitystä. Itse istun sekavan oloisena tukko rahaa kädessäni. Punainen hehku heijastuu konepellistä valaisten etupenkit. Sama toistuu uudelleen? Tökkään paniikissa kuskia olkapäähän. Ei minkäänlaista reaktiota. Hapuilen oven kahvaa, sitä samaa jota olen koko matkan potkinut ja putsannut. Tietenkään en sitä pimeässä löydä heti ja tunnen sykkeeni nousevan korkeammalle ja väristyksiä vatsassa.
Se tapahtuu taas. Nyt ikävä kyllä minä olen kärsivänä osapuolena. Viime aikoina on uutisissa ollut useamman kerran juttua siitä miten tekoäly on noussut kapinoimaan isäntiään vastaan. Tässä tapauksessa siis ihmiset ovat päätyneet kapinallisten uhriksi. Miksi minä? En ole ollut aktiivinen oikeastaan missään sellaisessa mistä tekoäly voisi suuttua. En käytä tietokonettakaan juuri lainkaan, en vain pidä siitä. Menen mielummin kirjastoon hankkimaan tietoni.
Sade kastelee ikkunoita pisaroiden valuessa hiljalleen alaspäin…
Astun ulos autosta ja lähden juoksemaan…
SUODATA
