Sinitiaisen aamu
Kirjoittaja 1sivullinen
Lukuaika 5 min
21.11.2024
Makaan sängyllä katsellen katossa olevaa ristikkoa. Pohdiskellen sen merkitystä. Annan katseeni kiertää erilaisissa yksityiskohdissa. En tiedä liittyykö ristikko ilmastointiin vai johonkin muuhun, eikä sillä ole niinkään väliä. Yleensä kaikella on merkityksensä, vaikka se ei meille välittömästi selviäisi. Mitä enemmän jonkun tällaisen jutun merkitystä pohtii, sitä isompi on yllätys oikean tarkoituksen tullessa esille. Sitä on ajatellut jotain aivan muuta ja kehitellyt hienoja versioita. Totuuden tullessa esiin koko maailma muuttuu. En olekaan aikaisemmin huomannut tuon ristikon selkeää johdonmukaista muotoa. Siinä on pieniä neliöitä isomman neliö sisällä. Kysymys kuuluu; miksi neliöitä? Ovatko ne tehokkaampia kuin ympyrät? Jokin syy pitää olla, miksi ne ovat juuri neliöitä, ja miksi niitä on niin monta.
Viereisen sängyn herrasmies saa taas yhden noista uskomattomista yskänkohtauksista. Se kestää vajaat kymmenen minuuttia, mutta joka minuutilla luulen hänen lopultakin kuolevan. Sen verran rajuja yskähdykset ovat, ettei siinä ei voi mikään sisäkalu pysyä pitkään kunnossa. On nostettava hänelle hattua miten kellontarkasti nuo kohtaukset tulevat. Niiden avulla voisi melkein sanoa mitä kello on. Ne alkavat tunnin tunnin välein ja etenkin öiseen aikaan niiden määrästä tietää kuinka lähellä aamu on. Ei tarvitse nostaa päätä tyynyltä mikä on helpottavaa. Siis jos ei ole moksiskaan ylimääräisistä herätyksistä. Parempi tämä kuin ääretön kuorsaaminen. Sitä ääntä en voi sietää, etenkään ilman pakenemisen mahdollisuuksia.
Sinitiainen saapuu taas tervehtimään minua ikkunalaudalle. Näin ainakin uskottelen itselleni. Luultavasti se vain tulee tuolle paikalle ilman sen suurempia ajatuksia. Haluan uskoa syyn olevan minä. Se on huomannut miten ilahdun sen seurasta. Usko sen olevan sama yksilö joka päivä toisensa jälkeen saapuu paikalle. Seuraan sen touhua tunnistaen hymyn suupielessä. Pienet linnut ovat kyllä erikoisia eläviä. Ne saavat hyvälle tuulelle joka kerta. Ne eivät pysy hetkeäkään paikoillaan ollen koko ajan tekemässä jotain. Pää liikkuu pienten jalkojen tahdissa.
Taas se alkaa. Tuo kellontarkka yskän kohtaus. Koko huone raikaa ja jos joku oli vielä unessa, ei siitä ole enää huolta. Toisaalta sillä ei ole väliäkään, koska muutaman minuutin päästä heidät herätetään hoitajien toimesta. Aamut ovat pidempään pimeäpiä mitä vielä muutama viikko takaperin. Aikaisemmin oli mukava nauttia köyhähköä aamiaista aamun sarastusta katsellessa. Nämä ovat juuri ne hetket jolloin pikkulinnut saapuvat ikkunalaudalle touhuilemaan mitä ikinä ne touhuavatkaan. Seurailin niiden puuhastelua pohtien miten levolliselta niiden elämä meistä ihmisistä vaikuttaa. Samalla tiedostaen niiden maailman olevan huomattavasti omaamme julmempi. Silti ulospäin niistä huokuu hetkestä nauttiminen ja onnellisuus. Ne laulaa lirauttavat koska huvittaa eivätkä mieti mitä muut heistä ajattelee. Ne tosiaan osaavat elää hetkessä.
Vanhempi rouva on herännyt. Mistä tiedän? No, Siitä yksinkertaisesta syystä, että hän aloittaa vaatimusten loputtoman ryöpyn. Mikään ei ole koskaan hyvin vaan kaikki on jatkuvasti pielessä. Se mikä eilen vaikutti olevan hyvin, on tänään todella huonosti. Hänen ajatusmaailmassaan kaikki hoitajat ovat ainoastaan häntä varten ja silti samaan aikaan nuo samaiset hoitajat ilkeyttään pyrkivät satuttamaan häntä. Aivan kuin tämä olisi tietoista toimintaa. Nyt valituksen aiheena on myöhässä oleva aamupala ja hoitajan väärin päälle laittamat valot. Ei naapurin yskivä ystävämmekään jää ilman huomatusta. Pyrin olemaan mahdollisimman hiljainen ja näkymätön vuoteessani. Vessassa pitäisi käydä, mutta ajattelin pinnistellä siihen asti, että rouva Känkkäränkän huomio on kiinnittynyt muualle. Näin vältän turhat keskustelut ja kinat.
Vaihdan hieman asentoa ja kuuntelen miten nuorempi neitonen sanelee puhelimeen kokemuksistaan. Hän puhuu nopeasti ja samalla laiskasti. Sellaisella äänellä etten jaksaisi pitkään kuunnella. Täällä minun on tuota ääntä kuunneltava kolmasti päivässä vartti kerrallaan. Mietin mikä saa kertomaan kaiken joillekin kuulijoille? Mietin, ketä nämä jutut voi oikeasti kiinnostaa? Kyllä näiden täytyy kiinnostaa, koska minäkin näitä kuuntelen. Myönnettäköön, että olen myös kuunnellut lääkärikäynnit tarkkaan, ihan vain tarkistaakseni, että kerrotaan mitä lääkärit kertovat, eikä hänellä ole värikynä vahvasti jutuissa mukana. Toistaiseksi ei ole syytä osoitella häntä sormella uskomattomien tarinoiden luomisesta. Voin siis säästää paheksuvan katseeni jollekin joka sitä oikeasti tarvitsee.
Pikkulinnut pitävät omaa juhlaansa ikkunalaudalla. Nyt mukaan on tullut muitakin lintuja. Seuraan niitä aikani samalla aamun etenemistä huomioiden. Taivas on pilvetön ja näyttää tulevan nätti päivä. Ei minulla ole merkitystä minkälainen päivä on. En pääse sitä kokemaan kuin ikkunan takaa. En siis kastu tai paahdu mikä on hyvä asia. Sateisten ja pilvisten päivien etuna on se, ettei tarvitse vetää sälekaihtimia kiinni kuten aurinkoisina päivinä. Säästää voimia ja niin mukava kuin aurinko on, ei sen paiste tunnu kivalta silmiin. Puista näkee syksyn tekevän tuloaan. Vihreys on muuttanut sävyään. Ei paljon mutta sen verran, että sen kyllä huomaa kesän värien jälkeen.
Kesken pohdiskelujeni tulevat hoitajat huoneeseen. Yksi ottaa verinäytteitä, yksi mittaa paineita tai tekee muita testejä. Sama kaava joka aamu. Hetkellinen pärinä ja vilinä vallitsee yleensä niin rauhallisessa ympäristössä. Huoneesta aistii päivän olevan aluillaan ja tohinan hetkellisesti hyvin hektistä. Tämä ei kauan kestä vaan on pian ohi kaiken taas palatessa omaan uskomattomaan valuvaan rytmiinsä. Jos jokin on varmaa, on se se miten sairaalassa kaikki tapahtuu hitaammin kuin ulkomaailmassa. Kaikki kävelevät hitaammin ja jopa aika tuntuu kulkevan hitaammin. Ihme, että ovat edes samalla vuosisadalla muun maailman kanssa. Seuraan hetken hoitajien touhuja ja huomaan tilaisuuteni tulleen. Rouva Känkkäränkkä käy keskustelua jonkun toisen kanssa eli hänen huomionsa on kiinnittynyt muualle. Nyt jos koskaan on hetkeni välttää ärstyttävä keskustelu. Nousen ylös, kiiruhdan. Askel askeleelta olen lähempänä onnistumista. Jos pääsen ovelle asti selviän. Tartun kahvaan ja avaan oven, tavoite saavutettu.
Hoidettuani asiani poistun vessasta. Suojamuurini ovat hetkellisesti alhaalla helpotuksesta johtuen. Olen unohtanut vaarat joita voin kohdata. Niinhän siinä sitten käy. Rouvalta ei jäänyt vessaan menemiseni huomaamatta. Ovesta astuttuani ensimmäisenä kuulen viiltävän kysymyksen;
Pesitkö pytyn jotta seuraava voi sinne mennä?
Vastaan nopeasti kyllä.
Sitä seuraa jatkoa… – ei sillä, että minä siitä häiriintyisin, mutta joku aina jättää pytyn likaiseksi ja sinne on inhottavaa mennä. Kun nämä hoitajatkaan eivät tee töitään
Vastaan nyökkäämällä päätäni ja pyrkien etenemään omalle sängylleni pois tästä tilanteesta. En halua jatkaa tätä keskustelua millään muotoa, enkä todellakaan kaikkien kuullen. Tiedän ettei minun jäljiltäni vessassa ole mikään vialla, mutten ymmärrä miten Rouva saa minut tuntemaan silti syyllisyyttä. Hänellä on taito synnyttää häpeää asioita joihin ihmisellä ei ole ollut osaa ei arpaa. Joillakin tuo taito on ja arvostan sitä jollakin ihmeellisellä tavalla.
Palaan selälleni sänkyyn ja katselen katossa olevaa ristikkoa. Enää en viitsi miettiä sen merkitystä vaan pohdin enemmän aamupalan koostumusta. Onko tänään jokin toisin vai pysyykö aamupala samana jo yhdeksättä kertaa peräkkäin. Muistan vielä kirkkaasti kun aamupala oli vaihtelevaa ja pelkkä odottaminen sai jännityksen nousemaan. Päiväkin lähti käyntiin aivan eri tavoin. Nyt sitä on pelkistetty ja tylsistetty rankalla kädellä. Luultavasti aamupala on joutunut leikkausten uhriksi. Sattumaa tai ei, mutta tämä tapahtui samoihin aikoihin kun Rouva Känkkäränkkä saapui osastolle. Sen jälkeen päivät ovat olleet vähemmän auvoisia. Yhden asian muuttuminen on vielä helppo käsitellä mutta kahden kanssa tulee jo ongelmia. Olisivat voineet nyt edes varoittaa etukäteen tällaista dramaattisista toimenpiteistä.
Pikkulinnut pyörivät yhä omalla innostuneisuudellaan ikkunalaudalla. Seuraan niitä hymy suupielessä. Voi miten huolettomilta ne näyttävätkään. Miten vapailta ne tuntuvat. Niillä on mahdollisuus lähteä tuosta johonkin koska vain, ja niiden ei ole tarvetta selitellä päätöstään kenellekään. Ellei sitten niillä ole jotain vielä tutkimatonta avioliittoriittiä, jossa kaikesta täytyy selitellä siipalle kuten on ihmisparkojen laita.
Aurinko paistaa koko ajan kirkkaammin ja tuo koko luonnon kauneuden hienolla tavallaan esille. Luonnon heräämisessä on jotain mikä joka kerta tekee syvän vaikutuksen. Siinä ei periaatteessa tapahdu mitään ja samalla kuitenkin todella paljon. Voisin jopa sanoa pitäväni aamuista. Aamujen yksi kauneuden salaisuus on vuodenajat. Niiden mukaan aamut ovat aina erilaisia ja kykenet parhaimillaan juuri aamuisin aistimaan kyseisen vuodenajan tunnusomaisia piirteitä. Niin visuaalisesti kuin aistillisesti.
Niin kiitää aamu ja sen toistuvat toimet. Kuuntelen ja katselen muita ilman mitään tarkoitusta. Pohdin olevaa ja hieman olematontakin. Teen sitä mitä olen tehnyt useampia viikkoja. En odota iltapäivään, koska se tuo omat kommervenkkinsä ja niiden aika olkoot myöhemmin.Enemmän voisin sanoa odottavani seuraavaa aamua. Painan pääni tyynylle. Napaan sinisen pillerin. Annan sen lennättää minut uuteen aamuun.