Runoilija joka kuoli

Huone oli hämärä. Rahan säästämiseksi ikkunasta tuleva valo oli ainoa joka ruokki sen karua olemusta. Heikosti huoneen takaosiin osuva kajo toi esille hiljaksiin leijailevan pölyn. Parhaiten valo osui ikkunan eteen. Pölyn lisäksi ruskean kirjoituspöydän kohdalla leijui sieluton savu etsien paikkaa asettua. Se makoili hieman katonrajan alapuolella näyttäen aamuiselta sumulta kedon yllä.

Ryhdittömänä sankarimme istui puisella tuolilla pöydän äärellä. Valo loi maalauksellisen tunnelman hänen ympärilleen, kuin aika olisi pysähtynyt. Hänen katseensa suuntautui tuntemattomaan udun läpi yli kattojen. Ilma oli vilpoinen ja asukkaat lämmittivät huoneistojaan. Se teki ennestään varjoisen päivän erityisen harmaaksi. Tupakka paloi katkaisematta ajatusketjua johon hänen taas kerran oli tullut sotkeuduttua. Sana piirtyi paperille suruisana ja kauniina, oletettavasti. Uusi tarina oli aloittanut taipaleensa. Samalla se oli vienyt vapauden olla eloisa. Melankolian syöverit kutsuivat luovuuden esikartanoon. Hän punnitsi jokaista sanaa kirjoittaen äärimmäisen tarkasti. Niiden piti aina olla täydellinen suhteessa edelliseen sekä tulevaan. Se mitä aivoissa pyöri oli oma asiansa, paperille pääsy oli kaikki kaikessa. Tämä tuska joka tavasta nousi, tuntui lopullisuudelta.

Mieli jylläsi onton tuijotuksen kulkiessa ikkunanpielestä toiseen harhautuen reitiltään pienen pilkahduksen osuessa silmäkulmaan, vain kertoakseen ajatuksen olevan vielä hengissä. Jossakin siellä takaraivon lähettyvillä se etsi reittiä aivojen suunnattomassa labyrintissä, päästäkseen kynää pitkin paperille silmien tutkittavaksi. Ne voivat hyvin jossakin kaukaisessa sopukassa jota luovuuden esipesäksi tuli usein kutsuttua. Hänestä tuo sana kuvasti hetkeä, jossa hän tällä hetkellä kamppaili todellisuuden ja mielikuvituksen välissä. Kaikki on olemassa näkymättömänä ja tuntemattomana.

Aamu kului muuttuen keskipäiväksi, tupakka uudeksi kääryleeksi ja kahvi lasilliseksi whiskyä. Luovuuden tunne kasvoi poltteena sisällä. Se poltti ruokatorvea alas mennessään ja toi raukaisevan pehmennyksen ylikierroksilla käyvään mieleen. Toinen sana sai muotonsa. Se piti kirjoittaa nopeasti. Edistys nosti hänen ryhtinsä välittömästi uuteen kukoistukseen. Innostuneena hän veti keuhkot täyteen nikotiinikääreen suloisia myrkkyjä tuntien hyvän olon hetkellisen kauneuden. Uudelleen toinen pitkä imaisu, ulos puhallus, silmien pyöräytys sekä vieno hymy ennen paluuta luovuuden polulle ja kahden sanan seuraan. Sätkä kauniisti tuhkakupin reunalle ja kolmas sana oli valmiudessa tulla kirjoitetuksi. Tekstiä ei voi luoda ilman täydellistä alkua ja ilman täydellistä alkua ei ole tekstiä. Kaikki muu on merkityksetöntä alkuun verrattuna.

Manailtuaan aikansa pöydän ääressä ajatuksen kulkemattomuutta päätti päätähtemme käydä lattialle makuulle. Siinä hän makasi kädet ristissä rintalastan päällä katsellen katon erinäisiä syvyyksiä. Katse kiinni kattolankuissa hän mietti itsensä lähes kipeäksi. Pakkomielle saada sana paperille oli saanut hänet kiivaaseen luomisen vimmaan jättäen tärkeimmän eli lopputuloksen uupumaan. Siinä hän lojui miettien kaikenlaista mahdollista käyden läpi viime viikkoa tapahtumineen. Se oli sisällöltään yllätyksetön ilman erikoista poikkeavuutta. Olihan hän ollut jo pidempään sulkeutuneena huoneeseensa luodakseen uutta. Ajoittain häntä oli heikottanut unohdettuaan syödä reiluun vuorokauteen. Kaikella oli aikansa ja mielikuvissa nälkä sai hänet työskentelemään paremmin.

Siinä maatessaan ajatukset seikkailivat milloin missäkin päätyen reilun viikon takaisiin tapahtumiin. Hän mietti kuumeisesti mitä kaikkea tuolloin olikaan tapahtunut ja miksi hermostuminen oli ylittänyt äyräät. Ilta oli ollut hyvin tavallinen lukuunottamatta käyntiä paikallisessa juottolassa. Siellä hän oli istahtanut nurkkapöytään yksinäisyyteen nauttiakseen tuopillisen olutta. Se oli paikallaan kaikkien erilaisten palaverien jälkeen joita päivän mittaan oli käyty eri tahojen kanssa. Päivä oli ollut pitkä eikä hänellä ollut minkäänlaista halua käydä sanallisten ajatusten vaihtoa yhdenkään ihmisolennon kanssa. Niinpä siellä nurkassa istuessaan hänen oletuksensa oli saada olla rauhassa. Tietenkin juuri tuona iltana kuppilassa oli pari tyyppiä joiden kanssa joskus oli tullut muutama sana vaihdettua. Pienessä kaljassa heille tuli tunne kaveruudesta, ja näin he riensivät hänen luokse aloittaakseen keskustelun. Koska sankarimme ei ollut juttutuulella, oli hän varsin värikkäin sanamuodoin ilmaissut halunsa olla yksin sekä vastapuolen typeryyden. Vain onni oli estänyt häntä saamasta nenillensä. Hän kyllä osasi omasta mielestään tapella, muttei ollut siinä kuitenkaan sellainen joka voisi useammalle pärjätä. Niinpä erinäisten selvittelyjen kautta päädyttiin tilanteeseen jossa hän poistui paikalta ennen dramaattisempia tapahtumia.

Aika kului omalla tavallaan hitaasti muistuttaen olevaisuudestaan. Sekunttiviisari kertoi jokaisen minuutin saapuvan lähelle päätöstään. Ääni tuli viallisesta koneistosta luoden kiduttavan odotuksen hiljaisuuden keskelle. Tik-tik-tik-donk se ilmaisi kerran, antaen odottaa uutta tulemistaan. Keskeyttääkseen tuon poikkeavan äänen lumoavan vangitsevan odotuksen, nousi kirjailijamme ähisten kaatamaan uuden lasillisen suloista Ylämaan tulilientä, tarinan virittäjää. Se vain ei tänään tuntunut avaavan portteja luovuuden puistoihin. Ei, vaikka kuinka kaatoi juomaa lasiin. Samalla liemi myös vaimensi sietämätöntä kipua viisaudenhampaassa. Ainakin hänen omissa ajatuksissa auttoi ruokkimaan luovuutta, sytyttämään mielikuvituksen vaikertavat säikeet.

Päivä eteni omalla tavallan kuten päivät nyt yleensä etenevät. Varjojen liikkuessa seinää pitkin ryhtyi puinen tuoli kertomaan omaa tarinaa puuduttavalla kerronnallaan. Ensin se iski vasemmalle, sen jälkeen oikealle luoden tunnottoman yhteyden toisiinsa. Siitä lähti viestejä joiden pääasiallinen sanoma tuntui olevan ylösnousemus. Kiltisti sankarimme kuunteli takamuksensa ääntä ja nousi jaloittelemaan. Hän käppäili huonettaan edestakaisin jättäen petaamattoman sängyn yövaloineen milloin oikealle ja milloin vasemmalle puolelleen. Rauhallisin askelin hän tallusti samaa pätkää edestakaisin kunnes takalisto kertoi työn olevan jälleen soveliasta.

Tyhjästä olevasta uusi sana ryhtyi muodostamaan alkuansa, seikkailun jota kulkea. Se tuli ulos tepsutellessa edestakaisin varpaita katsellen. Pakottava tarve lausua tuo sana ääneen, ennen kuin sitä voisi enemmän miettiä sai suun aukeamaan varovasti tunnustellen. Sana kuullosti kauniilta, tarpeelliselta, solmuja aukaisevalta tunteelta. Sitä maistellen hän lähes ponnahteli pöydän ääreen, tarttui kynään ja kirjoitti kallisarvoisen sanan paperille huomatakseen sen sopivan kokonaisuuteen. Iloa kesti hetken ennen alkupisteen astumista näyttämölle. Seuraavan sanan merkitys alkoi vaivaamaan mielen sopukoita raastavasti. Kurkotus lasiin, taikajuomaa kurkkua polttaen siemaisten hän päätti taistella itsensä läpi tuskan. Mikään ei voisi häntä pysäyttää.

Siinä istuessa hän tunsi sielun, tuon sanan hengen lentävän ja poistuvan. Vaitonaisena hän katsoi sen leijailua kaukaisuuteen ulos ikkunasta yli kattojen, kadoten yön pimeyteen. Savu poistui samaa reittiä mistä se aikaisemmin oli tullut. Sanomatta sanaakaan, ilveilemättä se leijaili hyvästit jättäen. Hän laski päänsä käsille pöydän päälle nojaten. Vetäisi rauhallisen syvän henkäyksen ennen silmien sulkemista. Se oli siinä. Rauhallisena hän asettui paikoilleen antaen runoilijan kuolla.