Kello soi kiivaan raastavasti. Nousin sulkeakseni sen. Aurinkonpaiste toi esille pölyn, joka leijaili huoneessa. Perinpohjainen siivous lattiasta kattoon olisi paikallaan. Olin laiminlyönyt asuntoani aivan liian pitkään. Laitoin teeveden kiehumaan ja menin ikkunan luo. En ymmärtänyt miksi herätyskelloni oli soinut näin aikaisin, en todellakaan muistanut laittaneeni sitä soimaan. Tänään ei pitänyt olla mitään sellaista menoa mihin pitäisi valmistautua.
Aamu oli todellakin varhaisessa vaiheessa. Ihmiset eivät vielä olleet lähteneet töihin. Yleensä herätessäni katu on tyhjentynyt autoista. Hetken kuluttua se kuhisisi töihin kiiruhtajista, jotka eivät piittaisi toisten tekemisistä laisinkaan. He kulkisivat kotoa autolle samalla autopilotilla kuin joka ikinen päivä. Huomasin, kuinka väsynyt olin. Päätin antaa itselleni mahdollisuuden mennä takaisin nukkumaan.
Heräsin säpsähtäen unestani. Aamu oli edennyt pitkälle. Teevesi oli tullut valmiiksi aikaa sitten. Olin liian laiska noustakseni sitä hakemaan. Luultavasti se oli ehtinyt jäähtymään joten edessä olisi uusi lämmitys kerta. Ajatuksissa oli nousta myöhemmin, vain mennäkseni ikkunan luo haukkaamaan raitista ilmaa. Miksi? Se tuntuisi minusta kuitenkin hyvin turhauttavalta. En tuntenut halua nousta lämpimästä vuoteesta. Tein päätökseni ja jäin tuijottamaan kattoa, etsiäkseni vastausta, jota en muuten löytäisi. Kattoon tuijottaminen oli tullut minulle tutuksi viime kuukausien aikana. Tuijotin halkeamaa joka siinä oli. Se lähti seinänvierustalta edeten noin puoliväliin kattoa lähelle lampunpaikkaa. Olen viettänyt paljon aikaa yksin viime kuukausina. Se alkoi vaikuttamaan minuun monella tapaa. Tunsin turhautumisen syöksyvän sisääni aaltojen lailla. Hiljaisen varmasti se täytti joka sopukan. Hetken taistelin vastaan ilman suurempaa vastarintaa. Lopetin huomatessani jääväni tappiolle, nousin.
Avasin ikkunan täyttääkseni keuhkoni raittiilla ilmalla. Vilkaisin vastapäistä taloa ja sen ikkunoita. Rakastan katsella muiden ihmisten ikkuinoista heidän toimiaan. Kurkisteleminen on harvoja yhteyksiä ulkomaailmaan, todelliseen olevaan josta olen hiljalleen erkaantunut. Vastapäätä asuu perhe, jossa on kaksi alle kouluikäistä lasta. Keittiössä äiti syöttää vauvaa, isän etsiessä kuumeisesti kravattiaan. Lastenhuoneessa poika on syventynyt leikkeihinsä. Kadoksissa oleva kravatti näyttää olevan solmittu päähän jonkinlaiseksi nauhaksi. Ilkikurisuuttani nauraen pyörähdän keittokomeroni suuntaan hakeakseni aamuteeni.
Syvennyin omiin ajatuksiini. Pohdin mitä tänään tekisin. En jaksa viettää koko päivää likaisessa huushollissani. Se saisi minut vain muistamaan siivouksen tärkeydestä. Nostan teekupin huulilleni hörpätäkseni, kun yläkerrasta alkaa kuulua huutoa ja tavaroiden kolinaa: heittäydyn rähjäiseen nojatuoliini toisten riidalle sarkastisesti hymyillen. Kuuntelen. Turusen ukko on juuri tullut kotiin yöreissultaan. Taitaa olla ammatiltaan rekkakuski tai jotain sen tapaista. Vaimo on huomannut vaatteissa merkkejä toisesta naisesta., vaikka ukko kieltää kaikki syytökset. Ei ole ensimmäinen kerta kun tästä aiheesta käydään äänekästä keskustelua. Voi vaimo raukkaa, kun kestää tuollaista elämää. Meteli jatkuu jonkin aikaa, kunnes ovi paukahtaa ja kaikkialle saapuu epänormaali hetkellinen syvä hiljaisuus. Riita oli yllättävän lyhyt, petyn. Juon teeni ja menen virkistävään suihkuun.
Puoliltapäivin päätän lähteä kävelylle. Läheinen puisto on siihen oiva paikka. Siellä on myös mahdollisuus seurata muita ihmisiä heidän huomaamattaan. Katselen ulos ikkunasta pukeutuessani. Naapurin juoppo on liikkeellä. Hyvin hitaasti hän etenee. Krapula on varmasti melkoinen, ainakin viime yönä hän oli siinä kunnossa. Hitaudesta huolimatta askelissa on määrätietoisuutta.
Astuessani ovesta lämmin keväinen tuulenhenkäys hivelee kasvojani tuoden raikkaan uuden elämän tuoksun sieraimiini. Kadulla pikkupojat leikkivät sotaa. Eivät taida tietää, kuinka turhauttavaa sota on. Jos tietäisivät, eivät varmastikaan sitä leikkisi yhtä innokkaasti. Siitä lähtisi mielenkiinto. Aistin miten rauha ja helpottava hiljaisuus valtaa kadun poikien rientäessä nurkan taakse metelöimään. Yksinäisyydelläni ei ole rajaa. Olen itseni varassa. Minun pitää viihdyttää itseäni kyllästymisen kivikasvon kolkutellessa ovella. En osaa enkä halua puhua ihmisille. En tiedä kaipaanko keskustelua tai seuraa, en edes välitä.
Puiston puut alkavat heräillä keväiseen eloonsa. Ruoho luo oman kostean tuoksunsa haisteltavakseni. Puistossa on paljon hoitajia ja äitejä lapsineen, syrjemmässä istuskelee vanhempi mies katsellen ihastuneena lasten riemukasta leikkiä. Tämä on alueen keskus, jonkinlainen kokoontumispaikka. Kaupunki on panostanut sen viihtyvyyteen onnistuneesti. Kontrasti vanhaan on valtava. Muutamia vuosia sitten tämä oli narkkarien suosiossa oleva paikka iltaisin. Päivällä se toimi puistopubina laitapuolen kulkijoille. Kierrokseni jatkuu yhtä turhamaisena, kuin se on alkanutkin. Haahuilen aikani ympäri puistoa väsyneesti katsellen muita paikalla olijoita. En tunne ajatusteni luovan minkäänlaista tunnetta, mitä kevät voisi herättää minussa.
Aikani kierreltyäni suuntaan kulkuni takaisin kopperoani kohti. Matkalla poikkean kauppaan. Ostan maksalaatikkoa jatkaen matkaani vaihtamatta sanaakaan kauppiaan kanssa. Hän on aina valmis vaihtamaan kuulumisia asiakkaiden kanssa. Joku voi pitää tuosta piirteestä. Minulle se tuottaa vain epämiellyttäviä hetkiä jolloin en tiedä mitä sanoa. Pihalla kuulen vanhojen mummujen juoruavan kuin kanat laumassa. He ovat kokoontuneet pyöräkellarin oven luokse. Innostus on sellainen ettei sanoista saa mitään selvää. Selvästi jotain erikoista täytynyt tapahtua. Jään paikalle kokoontuneen joukon reunamille.
– Mikä on hätänä? Kysyn takariviin jääneeltä mieheltä.
– Putki on katkennut, hän vastaa.
– Jaha, totean.
Hetken kuluttua talonmies apureineen saapuu paikalle. Heillä on sellainen määrätietoisen vakava ilme kasvoillaan. Siitä huokuu tieto osaamisesta. Se on jopa hieman ylimielinen ilme. Yhdessä sanattoman järjestyksen vallitessa he laskeutuvat rappusia kellariin. Vika korjaantuu hetkessä ja lähden kotiin päin. Mummot ovat päässeet vauhtiin eivätkä osaa lopettaa juoruamistaan. Se kuuluu hyvin toiseen kerrokseen ikkunan ollessa auki.
Iltapäivällä kesken lukemiseni havahdun ulkoa kuuluviin ääniin. Lapsia huudetaan sisälle kadulta pois ruuhkan ja vilkkaamman liikenteen alta. Syvennyn uudelleen Huxleyn Uljas uusi maailma- teokseen ja hymyilen hänen ajatustaan, kuinka ihminen on tehty esimerkiksi jostain kalan osasta ja kuinka se kulkee hihnatyönä luomisesta syntymäänsä. Mietin myös miten kirjassa kuvaillaan tulevaisuutta, siis nykyisyyttä. Ei ihan mennyt kohdilleen nämä arviot. Oikeastaan olen hyvin haltioituneessa tilassa. Olen kirjan lukenut lukemattomia kertoja, mutta ku ei muutakaan luettavaa ole, kahlaan sitä paremman puutteessa läpi. Päiväaikaan televisiostakaan ei tule kuin ostostv:n mainoksia.
Kello lyö neljä. Sytytän tupakan, astelen ikkunan luo nauttimaan jokaisesta henkosesta, jolla myrkytän itseäni enemmän. Sillä ei ole minulle merkitystä. Puhallan sauhut syvältä keuhkoistani kohti viilenevää iltapäivää. Vähitellen ihmiset alkavat palailla töistään väsyneinä ja ajatuksiinsa uppoutuneina. He kulkevat lasittunein katsein eteenpäin. Muutamat heistä tervehtivät toisiaan vaivautuneesti. Hetken päästä, kuin yhteisestä merkistä valot syttyvät useammassa vastapäisen talon huoneistossa lähes yhtä aikaa. Nuorenparin kotona isä hukkuu halauksiin saapuessaan kotiin. Lasten mielestä hän on ollut poissa ikuisuuden.
Nippaan tupakkani pois ja avaan television. Sieltä ei tule muuta kuin typeriä saippuasarjoja. Täyttä sontaa jokainen niistä. Suljen sen pettyneenä. Yläkerrassa Turunen on näköjään palannut kotiin ja tunnustanut. Kuulen lautasten lentelevän seiniin kimakan huudon säestämänä. Havahdun ja nautin kuulemastani äärimäisen paljon. Tuo pieni tragedia alkaa saamaan tuhoisat piirteet tappelun siirtyessä rappukäytävään. Pikkuvaimo ilmoittaa muuttavansa äitinsä luo Kokkolaan. Aah, miten Turusen ukko aneleekaan, ettei vaimo lähtisi. Loistava näytelmä, ilmainen sellainen. Tappelu alkaa kiinnostamaan minua niin paljon, että keksin hyvän syyn käydä pyöräkellarissa, vain kuullakseni riidan yksityiskohdat paremmin. En halua menettää mitään.
Illemmalla kauppojen sulkeutessa muistan ettei minulla ole syötävää ja röökitkin ovat lopussa. Kiiruhdan ehtiäkseni kauppaan, aikaa ei ole hukattavaksi. Hyppään kenkiini ja nappaan takin mukaan pukien sen hypellessäni rappusia alas ja ulos. Lamput ovat syttyneet valaisemaan katua, jota astelen nopein askelin. Kaupungin syklin mukaisesti jälleen on hiljaisempaa. Ihmiset ovat vetäytyneet omiin koloihinsa. Naapurin juoppo tulee vastaan askelin, jotka kuvastavat juomaan pääsemisen iloa. Hänestä paistaa määrätietoinen ilo jostain paremmasta.
– oliskos sulla yhtään tupakkaa? Hän kysyy kohdallani.
– Ei, vastaan tylysti.
– Nii, mut mä voisin ostaa yhden eurol.
– No, ku ei oo, ni ei oo.
– Anteeks, et mä häiritsin, hän poistuu itsekseen kiroillen.
Katujen hiljaisuuden huomaa vahvasti kaupan ovella. Pienemmät lapset on jo laitettu nukkumaan. Kaipaan pientä liikettä ja ääntä ympärilleni, koska silloin en joutuisi tappelemaan ajatusteni kanssa. Mitä vähemmän niillä on tilaa, sitä paremmin kykenen toimimaan.
Kaupasta poistuessani muutama alle 18-vuotias tulee luokseni.
– Saat vitosen hakuja, jos käyt meille kaupas, tummahiuksinen löysiin farkkuihin ja huppariin pukeutunut, pyytää vaativaan sävyyn.
– Ettekste oo hiema nuoria juomaan kaljaa? Totean tylsityneellä äänellä.
– Hei, käy ny, oo reilu, vaaleampi siististi pukeutunut poika pyytää – ei se ny nii paha homma oo.
– Pyytäkää ens kerral äitiänne, jos te kaljaa haluatte, vastaan pilkallisen nautinnolliseti.
– Sä oot paska tyyppi, tummempi huutaa perääni.
– Kiitos, vastaan puoliksi kääntyen ja hymyillen.
En pahemmin välitä huudoista. Eivät he kauhean väärässäkään olleet: pidänhän itsekin itseäni paskana tyyppinä. Miksi siis loukkaantua jostain mikä pitää paikkaansa? Maailma on täynnä mielensäpahoittajia, en halua kuulua siihen joukkoon.
Kotona katselen ulos ikkunasta ja polttelen päivän viimeistä tupakkaa puhaltaen savut mahdollisimman kauas. Se on enemmän näennäisesti toimivaa itselleen valehtelua. Huone tuoksuu toimistani huolimatta vahvasti nortille. Näen pojat, jotka olivat pyytäneet minua käymään kaupassa. He pyörivät pubin nurkissa juoden kaljaa kokeneen näköisinä. Nuo pirut siis onnistuivat saamaan jonkun hakemaan heille juotavaa. Virnistän arvostaen ja astelen nojatuolilleni. Avaan television. Otan äänet pois. Alakerran mummo on sen verran heikkokuuloinen, ettei kuule mitään, jos televisio on liian hiljaa. Katselen uutiset, suljen television ja asetun pitkäkseni sängylle miettimään päivän asioita. Oikeastaan minulle ei tapahtunut mitään, mitä ei ole tapahtunut eilen.
SUODATA
